— Lukossa on, sano isäntä.
Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.
Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä, että:
— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.
Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa. Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No, ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks, ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks. Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks. Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu. Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia kertoja ympärj ja sano, että:
— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi käynnä.
Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.
Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa. Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle, josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu. Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja, ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo, kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo iha mestäriks kuhtuva?
Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva savvuu… Olj siinä hättee muellennii antoo…
Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht — kuolleena moaha…