Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella, ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on — ja nii aena asjat unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes peästä puonna taekka haeven parrasta.
Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra
Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:
— Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja tukanleikkuu maksaa vuelta?
Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:
— Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo vuelta.
— Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.
— Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.
Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano, että:
— Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.
Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise luo, jolle sano, että: