PAOLA. Nuorukais-parka! Tästä ei paratiisin portit aukene sinulle.
Täällä makaa kynnyksellä kalma.
MANFRED. Missä olen?
PAOLA. Älä kysy!
MANFRED. Ja sinä, suloinen impi? Ell'et ole enkeli, vaan maan synnyttämiä, niin sano nimesi!
PAOLA. Älä kysy! Syntymättömänä kipinänä kohtalosi vielä nukkuu. Älä sitä kysymyksilläsi herätä; se on rauhasi tuhkaksi polttava.
MANFRED. Jos synkkiin arvoituksiin kätket nimesi, tahdon silmistäsi löytää sen avaimen. (Tulee hänen lähellensä; heidän katseensa yhtyvät.) Haa! tunnen sinut! Kerran ennen sinut näin. Oi impi, kauan ikävöitty, kauan etsitty! Kerran vain yhteen jouduimme; elämän myrskyisimmässä taistelussa onnemme laineet hetkisen aaltoilivat toisiansa vastaan, mutta kuitenkin olet sielulleni tuttu. Sinun lähelläsi kadottaa kuolema voimansa ja elämän tuli hehkuu suonissa. Polvillani rukoilen sinua! Kuka olet, suloinen arvoitus?
PAOLA. Vaikka kysyisit kymmenen kertaa, niin olen vaiti. Arvoitus olen sinulle, arvoitus vielä suurempi itselleni.
MANFRED. Mutta tämä paikka! (Ikäänkuin itsekseen.) Hämärä muisto haamottaa mielessäni… minä kaaduin… haavastani voima aaltoili punaisena… tuntui niin kylmältä… sitten taas harmaita kiharoita… kaksi lempeätä silmää… (Yht'äkkiä.) Mutta sinäkö?
PAOLA. Rauhoitu, nuorukainen! Muuten rintasi haavalta irtautuu side, joka kahlehtii elämäsi.
MANFRED. En kysy, ell'et sitä salli.