PAOLA. Ja miksi sitä kieltäisin! Pelkään, että heidän hirmuinen verenhimonsa tavottaa sinut. He eivät tiedä, että minä, ennen kuin soisin pahaa sinulle, antaisin… (Innolla.) Sinä kerran pelastit elämäni ja kunniani, ja siitä hetkestä —
MANFRED. Siitä hetkestä…? Muistatko minua vielä?
PAOLA. Voi minua! Muistan liiaksikin.
MANFRED. Suloinen sana! Riemuitse, sydämmeni, riemuitse!
PAOLA. Vaiti! Hiljaa! Tämä kaikki on unelmaa, eikö niin? Suloisen outoa, kamalan kaunista unelmaa! (Kauhistuen.) Muuten se olisi hirmuista! Tahdon vaipua ajan äidilliseen helmaan, tahdon olla pieni lapsi, ja sinä enkelinä kerrot minulle sadun, tuon ikuisen, ihanan sadun ruususta, joka nousee haudan mullasta; helmestä, joka kuolettaa koteloisen; kyyneleestä, riemun synnyttämästä, ja lemmestä, vihan lapsesta.
MANFRED. Sodan hirmuisessa leikissä olen minä kasvanut; en ole oppinut tuntemaan muuta kuin verta, miekkoja ja väkivaltaa. Mutta nuorukaisen mielessä häämötti toinen ihanne, kuin tuo kylmä kunniatar: suloinen ja pyhä unelma; unelma, joka puhui rauhasta ja kauneudesta, lemmestä ja onnesta. Tumma oli mielestäni laakeri tuoksuvain ruusujen rinnalla, ja usein, kuunnellessani paimentorven heleätä ääntä, olin valmis heittämään pois miekkani. Silloin näin sinut. Sotamiehemme olivat ottaneet sinut vangiksi ja ilkeällä väkivaltaisuudella valmistivat sinulle häpeällistä kuolemata. Sinun pelastuksesi oli ritarin velvollisuus. Kun silloin nostit silmäsi, nuo taivaallisen suloiset silmäsi, tunsin että unelmani oli saanut nimen, tuntemattoman ja kuitenkin tutun nimen — sinut!
PAOLA. Älä enää! Ikäänkuin verkolla kiedot sydämmeni sanoillasi!
Joka suoneni vuotaa verta.
MANFRED. Minäkö sinut murheelliseksi tekisin?
PAOLA. Näin sinut kaatuneena, luulin sinut kuolleeksi. Onnellinen minä, jos niin olisi ollut!
MANFRED. Toivot siis kuolemaani!