GIORDANO. Sinä tiedät mitä rukoilemme!
PAOLA (syvään, hartaasti). Sinä tiedät mitä rukoilen! (Astuu muutamia askeleita ikkunaan päin.)
GIORDANO. Väkevä kuin kuolo on kosto! (Samassa kuuluu kaukaisen kellon heleä ääni.)
PAOLA (lankee polvilleen, itkien). Mutta kuolemaa ja kostoa väkevämpi on rakkauden voima!
TOINEN NÄYTÖS.
(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin, huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit! (Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet! Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa! Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan ilman rannalla… tuolla… mustissa pilvissä myrsky ja salama, tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta… tunkeutuu tuskalla — — voi, nyt se hukkuu pimeyteen… Säde-parka, oletko elämäni kuva?
(Sulkee oven.)