ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Suuri sali Pombalin asunnossa Belemin palatsissa. Sisustus kokonaan seitsentoista-sataluvun kuosia. Huonekalusto komea.)
JOSÉ (yksin). Kauanpa kirkossa viipyvät. Sovintohetki on tietenkin hyvin hellä ja pitkällinen, kun huulet, jotka ennen vain liikkuivat syytääkseen koston kirouksia, nyt yhtyvät veljelliseen suuteloon. — Uskooko siis Pombal todellakin, että nuo ylpeät aatelismiehet sydämmen pakosta nöyrtyvät hänen eteensä, että ovat vihansa heittäneet kunniasta saada lukea sukuja nousukkaan kanssa, että se ehtoollinen, jota he nyt yhdessä nauttivat, on Lethe-juoma, joka heidän muistostaan haihduttaa entisen vallan, entisen häväistyksen ja entiset kostontuumat? Kosto, haa! Sitä ei niinkään unhoteta. Jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, josta hän ei voi päästä, jossa hänen sielunsa väkisinkin riippuu kiinni ja josta sen täytyy saada ravintoa, jos ei mieli aivan kuihtua. Jos ei hänellä sitä ole itsessään, niin ottaa hän sen ulkoapäin. Kuinka voisin minä muuten elää? Äiti, äiti! vaikka on sammunut roviosi, jossa pyhän uskomme tähden uhrasit elämäsi, vaikka ruumiistasi ei enää ole tuhkaakaan jäljellä, niin kuitenkin sinä elät. Samana hetkenä, milloin viimeinen epätoivon huutosi Israelin Jumalan tykö hämmentyi tuskasi valitukseen, syttyi roviosi minun sydämmessäni. Kymmenen vuotta ovat kostonhuutosi sieltä soineet. Vaikka en toivon kipinääkään näe, toivon kuitenkin, vaikkei vähintäkään voimaa minulla ole, taistelen kuitenkin. Mutta tiedän, että aikani tulee, sillä — o, Herra Zebaoth, isäini Jumala! — muuten olisi kyllä salamasi armahtanut ja ilmoilta iskenyt epätoivosta väsyneen. (Menee.)
TOINEN KOHTAUS.
(POMBAL, BEATRICE, ELVAS tulevat sisään peräovesta.
Puvut juhlalliset.)
BEATRICE. Lieneekö aurinko koskaan niin ihanana maan yli säteillyt kuin tänään? Minusta rauha huokuu joka tuulahduksessa, sovinto välkkyy joka säteessä, templin pyhät soinnut kaikkialla kaikuvat.
ELVAS. Armas, kuinka voisikaan toisin olla? Viimeinen ja ainoa pilvi on onnemme taivaalta haihtunut. Isämme ovat meidän rakkautemme tähden heittäneet vanhan vihollisuutensa. Kaksi jaloa miestä, jotka väärinkäsitys on erottanut, on vihdoinkin oppinut toinen toistaan ymmärtämään.
POMBAL (syrjään). Nuo sanat aikeettomat mua painaa.
BEATRICE. Olet niin yksivakainen. Kun äsken teidän kahden välillä polvistuin Vapahtajan alttarin juureen, kun rukouksemme yhtyneinä nousivat pyhän Neitsyen valtaistuimen luokse, niin silloin minusta sielumme valuivat niin yhdeksi, ettei mikään maan päällä enää voi meitä erottaa. Sillä hetkellä en olisi millään muotoa voinut saattaa ketäkään ihmistä onnettomaksi, en rikollisintakaan. (Pombalille.) Eikö sinunkin ole laitasi samoin?
POMBAL. Sinulla on jotakin sydämmelläsi. Puhu!