JOSÉ. Rakastatteko Pombalin markiisia?
ELVAS. Kummallinen johdanto! — Tietysti.
JOSÉ. Ja jos tietäisitte, että markiisin henkeä vihataan, koittaisitteko ehkäistä tätä vaaraa?
ELVAS. Vaaraa, mitä? Haa! olette saanut ilmi jotakin! Appeni on siis oikeassa, kun sanoo, että hänen henkeään väijytään. Sanokaa, kuka?
JOSÉ. Tahdotteko sen tietää? (Hitaasti.) Niin, — isänne, — veljenne, — ystävänne.
ELVAS. Vaiti, valehtelija! Kuinka halpamielistä! Ja kuitenkin — mitä tulee minun uskoa? Ei, se ei voi olla totta.
JOSÉ. Ette usko minua, — sama se minulle. Silloin ei minulla ole täällä mitään sanottavaa. Pombalin markiisi on minut kasvattanut, olen hänelle suuressa velassa ja tahtoisin häntä kiittää pelastamalla hänen henkensä. Isänne on ottanut minut palvelukseensa, olen siis hänellekin kiitollisuuden velassa. Sen vuoksi en ole tahtonut ilmaista asiaa markiisille, vaan teille, joka voitte asettaa kaikki oikealle kannalle. Vaan — te ette usko minua. (Poistumaisillaan.)
ELVAS. On niinkuin taivas pyörisi silmissäni ja maa huojuisi jalkaini alla. Ah! Älkää menkö, kertokaa kaikki; minä olen niin kiihtynyt. Mitä tulee minun tehdä?
JOSÉ. Isänne, veljenne, Atougian herttua sekä useita jesuiittoja on tänä yönä koolla San Salvadorin dominikaani-luostarissa. He viimeistelevät siellä kapinaa, joka huomenaamulla on syttyvä Lissabonissa. Isä Malagrida pannaan joukkoja kiihoittamaan. Veljenne on vannonut, ettei lepää ennen, kuin on nähnyt appenne pään kaatuvan.
ELVAS. Nyt vain puuttuu, että sormeni saavat halun repiä silmät päästäni tai että miekkani kapinoi poveani vastaan.