BEATRICE. Sinä yht'aikaa hivelet ja raatelet sydäntäni. (Kello lyö kaksitoista.) Hyvä Jumala! Nyt on liian myöhäistä! (Vaipuu Elvasin syliin.)
ELVAS. Armas puoliso! puhdas lilja, joka paratiisista on siirretty maan halpaan soraan! Anna minulle suudelma ja siten hengitä sielusi minun sieluuni. Älä itke, rakas puolisoni; tuntoni sanoo, että me pian jälleen yhdistymme. Sinä pian kiirehdit minun jälkeeni, minun, joka taivaassa sinua ikävöitsen.
BEATRICE (tahtoisi puhua, mutta voi ainoastaan sopertaen lausua).
Luiz!
(Viimeisellä kahdentoista-lyönnillä on linnanpäällikkö useiden sotamiesten seuraamana tullut sisään. Vasemmanpuolinen ovi paiskataan auki, ja hengeltä tuomitut, toinen toisensa jälkeen, kulkevat näyttämön poikitse, kädet sidottuina, tunnustaen syntejään mukana-seuraaville munkeille. He häviävät kaikki peräoven kautta, josta kuuluu latinainen kuolinvirsi etäältä soivan. ELVAS ja BEATRICE menevät hekin yhteen joukkoon. Viimeisenä tulee MOREIRA, hänkin munkin saattamana.)
MOREIRA (linnanpäällikölle). Sallitteko minun ennen kuolemaani sanoa pari sanaa Lafoensin herttualle?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Ettekö siis tahdo muiden turmatoverienne kanssa rukoilemalla ja Herran ehtoollista nauttimalla valmistautua huomispäivää varten?
MOREIRA. Pitääkö minun toistaa pyyntöni?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Tapahtukoon tahtonne. Herttua on koko yön odottanut saavansa puhutella teitä, mutta minä en ole tahtonut häiritä rippiänne. (Soturille.) Mene noutamaan Lafoensin herttua tänne!
MOREIRA. Saammeko olla kahdenkesken?
LINNANPÄÄLLIKKÖ. Koska tämä luultavasti on viimeinen pyyntönne tässä elämässä, niin olkoon se sallittu. (Sotureille.) Seuratkaa mukanani!