Viimein emme voi olla muistuttamatta yhtä kohtaa, joss herra Estlanderin teos, olkoonpa muuten vaikka kuinka ansiokas, ei meitä oikein tyydytä. Hänen kirjansa ei näet ole täysin historiallinen. Tosin hän ei ole kokonaan ollut taiteellisen ja muun sivistyselämän keskinäistä yhteyttä osottamatta; mutta emme hänen teoksestaan saa täydelleen selville, missä taide on ollut kansallishengen välttämätön tuote, eräänlaisen salaisen, synnyttävän voiman täydellinen ilmaus ja kuvaus — missä ei. Epäluulosta saksalaisen filosofian ylenmääräistä taideihastusta kohtaan herra Estlander sanoo taiteen olevan ainoastaan "iloisia tarpeita" varten; ja tämä epäluulo onkin mitä luonnollisin meissä, joiden elämässä taiteiden joukosta ainoastaan runoudella on ollut tärkeä sija. Mutta taiteella on toinen ja suurempi merkitys, se on tosiaan se ala, jolla kansan luova voima ilmaantuu puhtaimpana, jaloimpana. Tällä emme ainoastaan tarkoita semmoisia suuria esimerkkejä, kuin kreikkalaista kuvanveistoa, muinaisajan sivistyksen kukkaa, maalaustaidetta Italiassa Rafaelin aikana, näytelmätaidetta Englannissa ja Espanjassa Shakespearen ja Calderonin aikana, soittotaidetta Saksanmaalla Mozartin aikana, vaan myöskin vähemmän loistavia esimerkkiä meidän vuosisadaltamme. Ranskan maalaus esim. on kieltämättä historiankirjoituksen rinnalla vuosien 1815 ja 1848 väliseltä aikakaudelta Ranskan sivistyselämän pysyvin ja kaunein tuote. Tämän historiallisen, kansallisen puolen olisimme mielellämme nähneet herra Estlanderin kirjassa selvemmin osotettuna. Kenties tekijän lauseet muutamissa sivuseikoissa silloin olisivat vähän muuttuneet. David esim. olisi kenties saanut vähemmän, H. Vernet sitä vastoin enemmän ylistystä ja Cornelius lämpimämpää kiitosta, kuin mitä heille nyt on annettu.

Album, utgifvet af Nyländingar. IV. 1868. 184 s. Hinta 2 mk.

Niinkuin taidettiin ennustaa, alkaa yliopiston vanhain osakuntain uudestaan laillisiksi asettaminen kirjallisuudenkin alalla osottaa elähyttäviä seurauksiaan. Pohjalaisten, Länsisuomalaisten ja Uusmaalaisten osakunnissa on noussut kysymys uuden kalenterivihkon toimittamisesta. Uusmaalaiset ovat ehtineet ensimmäisiksi, joka todistaa toimeliaan ja hartaan hengen asuvan osakunnassa. Mutta ellemme erehdy, on tämä kiire kenties ollut heidän albumillensa haitaksi, sillä kun näet nyt on melkein liika kirjava ulkomuoto. Tämä vihko on kieltämättä entisiä heikompi, erittäinkin jos se pannaan ensimmäisen vihkon rinnalle. Eräänlaista raitista, iloista henkeä, joka teki ennen Uusmaalaisten albumit niin vilkkaiksi, ei tältäkään puutu, mutta enimmät tässä vihkossa esiintyvät kappaleet ovat kuitenkin niin aivan vähäpätöisiä, etteivät voi pysyväisesti kiintyä lukijan mieleen. Runollisessa osassa on ainakin nuorten runoilijain ensimmäisiä kokeita, jotka ovat jokseenkin somia; mutta ruotsin kielellä semmoiset somat lyyrilliset hemmut ovat niin tavallisia ja helppoja tehdä, että tosin tarvitaan enemmän herättämään lukijan huomiota. Uusmaalaisten paras nuori runoilija T(eodor) L(indh), jonka tuotteet ovat olleet edellisten vihkojen kaunistuksena, on tähän vihkoon antanut ainoastaan yhden kappaleen "Skål vid Nyländingarnes årsfest den 9 April 1867", sisällyksen puolesta täynnä intoa ja ulkomuodossa osottava huolimattomuutta. Sitä vastaan X. Lill'in 3 koelmaa todistaa runollista muodontajua; säkeet ovat koreat ja soivat pateettisesti. Myöskin harras lämmin nuorukaissydän niistä puhuu. Selvempiä ja suorempia ovat — Y:n ja R.S:n runoelmat. Viimemainitun "Veteranens skänk" on mielestämme vihkon paras runollinen kappale. Sama nimimerkki R.S. on myöskin kirjoittanut "Om poesin i studentlilvet och studentlifvet i poesin", joka on jotenkin soma, mutta liika täynnä sitä, mitä ruotsalaiset kutsuvat "kallprat". Yngve on tähän vihkoon, niinkuin jo edelliseenkin kirjoittanut joukon kappaleita Braunin reseptin mukaan, jonka ainekset, niinkuin tunnetaan, ovat 1/4 sukkeluutta, 1/4 tunteellisuutta ja 2/4 siivottomuutta. C.X. on kirjoittanut elämäkerran Immanuel Ilmonista. Tekijä on käyttänyt kirjeitä ja päiväkirja-muistiinpanoja Ilmonin papereista ja tarjookin sen tähden välistä viehättäviä pikku seikkoja, mutta hän on jotenkin pintapuolisesti käsittänyt merkillisen aineensa. Ilmonin kannasta tieteeseensä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein asia tiedemiehen elämässä, hän ei puhu sanaakaan. Sitä enemmän meidän tulee kiittää V.L.C:ia hänen oivallisesta kirjoituksestaan "Nyländska folksägner". V.L.C. tuntee silminnähtävästi aineensa ja hänen esitystapansa on kaunista ja huvittavaa. M.S. on kuvaillut "En grundlovsfest i Köpenhamn" ja A.O.F. lausunut mietteitänsä "Om svensk språkkunskap". A.O.F. moittii meidän maan ruotsalaisia kirjailijoita heidän huonosta ja virheellisestä ruotsin kielestään — ja syystäkin; koska tämä kuitenkin on maamme yhä enentyvän suomalaistumisen luonnollinen ja tarpeellinenkin seuraus, emme voi yhtyä A.O.F.'in hätähuutoihin.

Säkeniä. Kokous runoelmia A. Oksaselta. Toinen parvi. 1868. Hinta 1 mk. 50 p.

Katsoessamme takaisin kuluneeseen vuoteen, meidän tulee iloita, kun näet silloin ensimmäinen aamurusko menneiden vuosien kurjuuden perästä alkoi koittaa. Urhoollisesti on kansamme taistellut näinä vuosina sekä kädellä että hengellä, sekä auralla ja viikatteella että henkensä voimalla. Luonnollista on, että tämän kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luontonsa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä. Onpa sen tähden ilahuttava merkki, kun runotar taas tohtii kohottaa suloisen äänensä ja kertoa kauniita unelmia kaikesta jaloudesta, mitä maailmassa on; ja vielä ilahuttavampi, kun hän käyttää kansan omaa kieltä ja siis puhuu kansan omasta, sisimmästä sydämmestä. Viime vuonna ilmestyneiden runollisten tuotteiden joukossa molemmat etevimmät ja pysyväisimmät ovat suomen kielellä — Tuokon "Saul" ja A. Oksasen "Säkenien" toinen parvi.

Kun "Säkenien" ensimmäinen parvi, — siitä on jo kahdeksan vuotta — ilmestyi, havaitsi Suomi ilolla itsellensä syntyneen runoniekan, joka ei ainoastaan ollut mahtavin suomenkielisten lyyrillisten kirjailijain joukossa, mutta joka taidettiin myöskin sanoa maamme parempain ruotsalaisten runoniekkojen kilpailijaksi. Uhkea, voimakas runohenki puhui näissä "Säkenissä" jalomielisiä elähyttäviä ajatuksia isänmaasta ja vapaudesta, milloin kehoittaen, milloin rangaisten, milloin surren, milloin riemuiten, mutta aina miehuullisesti ja innokkaasti. Kuinka rikkaana ja runollisena suomen kieli niissä ilmaantui soinnullisten säkeiden koristamana! Ihastuksella luettiin "Tuopa tuopi tuiman tunnon", "Uunna vuonna 1853", "Silloin saisi tuoni tulla" y.m.; "Koskenlaskijan morsiamet" tuli pian melkein kansanlauluksi ja "Savolaisten laulu" kaikui "Vårt Land'in" rinnalla. Hra Oksanen jätti kuitenkin pian runouden tasaisen tien ja ryhtyi raivaamaan suomalaisen tieteellisen kielitutkimuksen tiettömiä polkuja. Hän on tältäkin alalta meille tarjonnut monen vaikean ponnistuksensa ja hartaan ahkeruutensa hedelmän ja erittäinkin kaikkien suomalaisten runoilijain on hra Oksasta kiittäminen hänen arvokkaasta professorinväitöskirjastaan, se kun ensin on täydellisesti määrännyt runomitta-oppimme säännöt. Mutta emme kuitenkaan ole voineet seurata hra Oksasta täydellisellä mieltymyksellä hänen tieteellisiin pyrintöihinsä, muistaessamme hänen niiden tähden jättäneen runouden, henkensä rikkahimman työalan, luopuneen "enslemmestänsä", runottaresta. Vaan eipä tämä milloinkaan unohda ketään, jonka otsaa hän kerran on suudellut; hän on palannut eksyneen lemmittynsä luo ja taas kuiskannut hänen, maailman pauhusta väsyneisiin korviinsa suloisia säveleitään ja syntysanojaan luonnosta ja ihmissydämmestä. Eikä Suomen yleisö ole unohtanut vanhaa mielirunoilijaansa; lämpöisemmällä tunnolla kuin tavallisella uteliaisuudella se taas näki uuden parven "Säkeniä" lentävän runosepän pajasta.

Jos vertailemme "Säkenien" molempia osia toisiinsa, niin erotus niiden välillä heti pistää silmään. Tosin näemme kaikilla runoelmilla olevan ikäänkuin samat kasvot, kuulemme kaikissa saman sydämmen sykkivän, mutta helposti myöskin huomaamme monen pitkän ja raskaan vuoden kuluneen ensimmäisen osan ja tämän viimeisen välillä. Tuota erinomaista, uhkeaa, eteenpäin pyrkivää uljuutta, joka teki ensimmäisen vihkon niin viehättäväksi, ei puutu toisestakaan, mutta moni vastus ja moni tarpeeton taistelu on saattanut uljuuden välistä muuttumaan alakuloisuudeksi; moni tehty ja moni kärsitty vääryys on saattanut tekijän entisen surumielisyyden katkeraksi; runoilijan miehuullinen yritys aina pysyä omalla kannalla eikä luottaa muihin kuin omiin voimiinsa on välistä vienyt häntä epäoikeihin luuloihin ja tarpeettomaan nureksimiseen; mutta yhä muuttumaton on tuo vanha, sydämmeen vaikuttava innostus, tuo syvä tunnollisuus, tuo väkevä lemmen- ja vihanvoima — ja viimein tuo ihmeen soinnullinen ja rikas kieli. Enimmät toisen osan runoelmista ovat surullisia, alakuloisiakin, mutta Oksasen suru, vaikka katkerakin, ei ole milloinkaan sairaalloinen, ventomielinen, alhainen; jalomielinen, voimakas sydän, se käypi maailman vaikeinta sotaa — sotaa itseänsä vastaan — ja silloin tuskallisesti havaitsee ihmisen heikkouden ja ihmisolojen pettäväisyyden. Tämä suru kenties ei itketä hentomielisiä naisia, mutta se on virittävä kaikuvia säveliä jokaisen ihmisen rinnassa, joka vain on avoinna runouden vaikutusvoimalle. Erittäin liikuttavia ovat runoilijan valitukset elämänsä erehdyksestä ja menetetyistä hetkistä, niinkuin esim. runoelmat "Palannut runotar", "Mun kesäni" ja "Sydämmeni asukkaat". Niissä ilmaantuva syvä tunteellisuus lievittää mielialan katkeruutta. Välistä runoilijan surumielisyys pehmenee helläksi kärsivällisyydeksi, niinkuin tuossa kauniissa "Pikku Annan kuoltua" ja runossa: "Nosta silmäsi". Lapsuuden ja nuoruuden ihanat muistot ovat innostuttaneet tekijää sepittämään kappaleet: "Kynälampi". "Lapsuuteni paikoilta" ja "Eräs nuorukaismuisto". Ne herättävät lukijassa samaa omituista mielialaa, puoleksi iloista, puoleksi surullista, kuin tuo ihmeellinen sinertävä, utuinen, kangastava varjo, joka välistä tekee kesäiltamme samalla niin surumielisiksi ja niin ihaniksi. "Eräsnä syntymäpäivänä" runoilijan surullisuus on antanut sijaa sävyisälle huumorille ja "Kerran viinikellarissa" uhkealle, bakkanttiselle innostukselle. Somia laatukuvia perheen ahtaasta, vaikka kyllä runollisesta maailmasta ovat "Syksyllä" ja "Joulupuu". Samaa kiitosta ansaitsevat "Lapsukaisten leikkikoulut"; muutamat niistä ovat monessa paikassa jo tulleet pienten rakkaiksi tuttaviksi.

Viehättävin kohta hra Oksasen runoudessa on kieltämättä itse runoilija. Toiset kirjailijat, niinkuin esim. Runeberg, osottavat lyyrillisessäkin runoudessaan semmoista esineellisyyttä (objektiivisuutta), että heidän tuotteensa saattavat meitä ihan unohtamaan tekijän; toiset taas, niinkuin esim. Stenbäck, ovat niin täydellisesti yhdistäneet runoutensa kehkeämisen oman sielunsa historiaan, että heidän kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Näihin hra Oksanen kokonaan kuuluu. Tunteellisuus on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. Me luotamme aina hänen runollisten tuntojensa todellisuuteen, me tunnemme, että niiden kukat ovat kasvaneet omasta maasta, eivätkä ole vieraita pano-oksia eikä juurettomia köynnöskasveja. Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti tekijä käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä. Ei nytkään vielä hra Oksasen runollinen näköala ole juuri avarimpia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuskin puuttuu tekijältä kokonaan, jota hänen "Sormisuukkosensa" kylläksi todistavat; eikä ihmekään, sillä jos katsomme koko maamme kirjallisuuden läpi, täytyy meidän tunnustaa sukkeluuden siinä olevan valkoisena korppina. Sitä vastoin meidän tulee ihailla sitä ihmeellistä taitoa, jolla hra Oksanen runollisesti käyttää kieltämme. Hänen vallassaan on mahtavat kielen syntysanat ja alkuperäiset lausetavat. Säkeet eivät ole hänestä painavia kahleita, vaan kohottavia siipiä. Eräs tarkastaja on selittänyt hra Oksasen "formbildningsinstrument'in" heikontuneen tässä vihkossa edelliseen verraten; meidän mielestämme esitystapa on yhtä suora ja raitis, kieli yhtä sujuva kuin ennenkin. Ainoastaan katkaistujen päätteiden käyttämisessä olisimme toivoneet suurempaa varovaisuutta. Yhdeltä kannalta tämä parvi "Säkeniä" ei kuitenkaan ole edellisen vertainen; tästä parvesta emme yleisiä isänmaallisia aineita koskevien runoelmain joukosta löydä yhtään ainoata "Savolaisen laulua" taikka "Suomen valtaa". Ensimmäisessä vihkossa isänmaalliset, valtiolliset runoelmat olivat parven kirkkahimmat säkenet, toisessa ne tummasti välkkyvät sumuisesta savusta. Tosin "Päivä koittaa" runollisesti ja onnistuneen vertauksen avulla saarnaa maltin tarpeellisuutta nykyisen, kaikki-kumoavan liberalismin hätäisyyttä vastaan. Mutta "Meidän vieraissa-käynnit" on — käyttääksemme suopeaa sanaa — jotenkin vähäpätöinen; "Valtiollista" nosti ensin (1865) ilmestyessään suurta huhua, mutta, noista äkeistä ja äkäyttävistä saarnoista "kyykäärmeitä" vastaan lukua pitämättä, runoelman jokapäiväiset korupuheet kuitenkin todistavat näiden säkehistöjen syntyneen tekijän sapesta eikä hänen sydämmestään. Kuinka ylevältä, kauniilta, isänmaalliselta soipi tuommoisen, päivälehtien sekasanoma-runouden rinnalla oikean Oksasen mahtava juhlalaulu "Porthanin kuvapatsaan paljastettua". Hän lopettaa sen, nähdessään uuden ajan aamuruskon Suomen kansalle koittavan:

Silloimp' ei enempi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha'an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli, Wäinön kieli, silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt' alkain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valta-istuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiiltäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioipi.

Rahvaan tytär, miljonain hallitsija. Historiallinen kertomus. (Kirj. K.J. Gummerus.) 1868. 60 s. Hinta 60 p.