I

TUTKIMUKSET

HISTORIALLINEN DRAAMA SAKSASSA.

Jos vertaamme tämän vuosisadan näytelmäkirjallisuutta edellisen vuosisadan näytelmäkirjallisuuteen, on se huomattava sija, joka tulee historiallisen draaman osaksi, sen silmiinpistävimpiä tunnusmerkkejä. Ihanteellinen humaanisuus samoinkuin realismin pyrkimys syventyä konkreettisiin oloihin, yleismaailmallisuus samoinkuin kansallinen isänmaallisuus tapaavat toisensa tässä pisteessä. Liian ahdas paikallis-isänmaallisuus samoinkuin liian avara oppinut dilettanttisuus ovat kumpikin erityisellä mieltymyksellä käyttäneet historiallista draamaa ylistääkseen itseänsä; kuinka moni runoilija onkaan tässä muodossa vedonnut yleisön valtiollisiin tai uskonnollisiin mielitekoihin. Mutta historiallinen draama ei ole ainoastaan paljoutensa vuoksi huomattava tällä vuosisadalla, myöskin taiteelliselta kannalta katsoen täytyy myöntää, että suurempi osa draamallista luomisvoimaa, minkä vuosisatamme sisältää, on puhjennut ilmoille historiallisen draaman muodossa. Ranskassa pakoittivat vallankumouksen ja ensimmäisen keisarikauden mahtavat näytelmät draamakirjailijoita valitsemaan runoilulleen korkeampia aiheita kuin ne, jotka saivat Ludvig XlV:nnen hovirunoilijat haltioitumaan; Chénier ja Lemercier yrittivät täydellä tahdolla, mutta puolinaisella menestyksellä esittää suuria historiallisia ristiriitoja, samalla kuitenkin peläten, etteivät vaan rikkoisi niitä talutusnuoria, jotka Boileau hyvän ma'un nimessä oli katsonut välttämättömiksi draamalliselle runoudelle. V. Hugo vaati sentään runoilijalle oikeutta ylenkatsoa kaikkia sääntöjä ja asetti historiallisen draaman sen täydessä, hillittömässä, kirjavassa vapaudessa runouden ja taiteen etunenään; saman hengen innostamina seurasivat häntä, toisen luokan suuruuksia lukuunottamatta, Dumas, Vitet, Mérimée ja (vaikka vastahakoisesti) Delavigne. Italiassa näemme käyvän samoin; ensin Alfierillä uusia aatteita, jotka väkinäisesti sovitetaan vanhoihin muotoihin, kunnes Manzoni ja Niccolin voitollisesti mursivat klassillisuuden kahleet. Espanjassa yrittävät Gil y Zarate ja Zorilla, Unkarissa Kisfaludy, Puolassa Mickiewicz, Tanskassa Oehlenschläger ja Hauch, Norjassa Björnstjerne Björnson, Ruotsissa Börjeson, Suomessa Cygnaeus joko suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä luoda kansallista historiallista draamaa. Englannissa on yleismaailmallisemmin kokeileva suunta ollut vallassa, mutta sielläkin ovat huomattavat runoilijat kuten Byron, Taylor, Sheridan, Knowles antautuneet historiallisen draaman palvelukseen. Tärkein on tässä suhteessa sentään Saksa. Tämän maan kirjallisuudella on ollut näytettävissä tähän asti kaikista klassillisin ilmaus tämän vuosisadan pyrkimyksistä historiallisen draaman alalla, nimittäin Schiller. Myöhempi romantiikka ja myöhäisin realismi ovat nekin Saksassa luoneet ytimekkäimmät ja luonteenomaisimmat tuotteensa, vaikkakin samat suunnat muissa maissa ovat synnyttäneet taiteen kannalta katsoen yhtä huomattavia draamoja. Saksan näytelmärunouden, varsinkin Schillerin, vaikutus on ollut seurauksista rikas muidenkin maiden kirjallisuudessa; varsinkin ovat dramatikot Europan pienempien kansakuntien keskuudessa saaneet virikettä etupäässä Saksan draamasta. Ja näin on käynyt historiallisen draaman alalla enemmän kuin muissa draamakirjallisuuden haaroissa. Yleiskatsaus Saksanmaan historiallisen draaman kehitykseen, etenkin Schilleristä alkaen, ei sen tähden liene mielenkiintoa vailla.

Ensiksi silmäys historiallisen draaman aiempaan kehitykseen. Oikeastaan on vasta kristillisen kultuurin keskuudessa historiallinen draama käynyt mahdolliseksi. Antiikissa yhtyy historiallinen draama kokonaan mytologiseen. Että jumalille pyhitetyissä juhlissa, jommoisia näyttämölliset esitykset Kreikassa olivat, olisi näytelty ristiriitaisia kohtauksia pienten valtioiden ja puolueiden keskinäisistä taisteluista, se tuntui kreikkalaisten, yksinomaan ihanteellisuuteen tähtäävästä mielestä jonkunlaiselta pyhyyden pilkkaamiselta — ainoastaan jumalten ja jumalsukuisten sankarien urotyöt kelpasivat taiteellisesti käsiteltäviksi. Yhdellä ainoalla tapauksella Kreikan historiassa oli niin yleiskansallinen leima, että se sai ikäänkuin uskonnollisen pyhityksen — kreikkalaisten taistelulla barbaareja vastaan, persialaisia vastaan. Ainoassa historiallisessa draamassa, joka on meille Kreikan kirjallisuudesta säilynyt, Aiskyloon "Persialaisissa", käsitelläänkin tästä vapaudentaistelusta saatua aihetta. Aineen käsittely on sentään tässäkin kokonaan mytologinen.

Keskiajan ei onnistunut enemmän kuin antiikin luoda varsinaista historiallista draamaa. Kristinuskon alku ei tosin kuulu sadun piiriin, vaan historiaan; Jumala on tullut ihmiseksi määrättynä aikana. Ihmiskunnan lankeeminen Jumalasta ja sovitus Kristuksen kautta on ikäänkuin suuri maailmantragedia, jonka Jumala itse on sepittänyt historian lehdille, ja kaikki, mikä ei kohdistu tähän tapahtumaan, on arvotonta ja vähäpätöistä. Sen vuoksi olivatkin kaikki keskiajan draamatuotteet "mysterioita". Jumala, neitsyt Maria, Kristus, pyhimykset, saatana näyttelevät pääosia keskiajan draamakirjallisuudessa; ihmiset tyytyvät kainosti esittämään äärettömän vähäpätöisiä sivuhenkilöitä. Ihanteellisella ritarillisuudellakin oli maallinen mytologiansa, joka samaten jätti kokonaan huomioon ottamatta eri kansakuntien todelliset olot. Vielä vähemmin kuin munkkien legendoista saattoi ritarien turnajaisista ja rakkauden tuomioistuimista versoa historiallinen draama.

Keskiajan kultuuri rappeutuu vähitellen, — abstraktinen spiritualismi kalvaa vähitellen itsensä kuoliaaksi. Sorrettu maallisuus purkautuu rajusti ilmoille osaksi uudenaikaisen valtion luomispuuhissa, osaksi niissä yrityksissä, joita tehdään antiikkisen, aistillisen-kauniin, kultuurin henkiin herättämiseksi. Näytti tuokion siltä, kuin olisivat kristinuskon päivät olleet luetut, mutta pian ilmenee uskonnollisella alalla vastavirtaus. Uskonpuhdistus rikkoi kokonaan suhteensa maallistuneeseen kirkkoon ja asetti raamatun ja omantunnon kritiikittömän perinnäisopin sijalle; uuskatolisuus (jesuiittalaisuus) katsoi uudistusta paremmaksi kuin kumousta ja yritti vuodattaa uutta, uskonintoista henkeä vanhoihin muotoihin. Ne kaksi maata, joissa uuden ajan henkiset liikkeet ilmenivät voimakkaimpina ja hedelmällisimpinä, olivat Italia ja Saksa. Ei kumpaisenkaan näistä maista onnistunut sulattaa eri kansallisuuksiaan valtiolliseksi yhteydeksi; molemmat niistä alkoivat silloin näytellä sitä poliittista alentumisosaansa, josta ne vasta viime aikoina ovat vapautuneet. Italian renesanssi ja Saksan uskonpuhdistus uuvutti niin perinpohjin näiden molempien kansojen luomisvoiman, ettei mitään jäänyt valtiollisen kehityksen hyväksi. Siitä saa kenties selityksensä se seikka, miksi Saksa ja Italia, vaikka ne olivatkin uusien aatteiden kehtoina, eivät kumpikaan pystyneet pukemaan näitä aatteita korkeimpaan runolliseen muotoon. Saksan luterilaisuus loi voimakkaan ja hartaan uskonnollisen lyriikan, Italian renesanssi ja uuskatolisuus mielikuvitusrikkaan ja muodoltaan loistavan epiikan; runouden korkeimpaan tehtävään, draamaan, ei luomisvoimia riittänyt. Toisin kävi sitä vastoin niissä maissa, missä uudet aatteet hedelmöittivät mahtavan ja väkevän kansallishengen, jonka oli onnistunut päästä valtaan poliittisessakin suhteessa. Saksan protestanttisuus levisi Englantiin ja synnytti englantilaisen draaman, jonka korkeimpana huippuna on Shakespeare, Italian uuskatolisuus juurtui Espanjaan ja synnytti espanjalaisen draaman, jonka korkeimpana huippuna on Calderon.

Espanja ja Englanti kohosivat pian, valtiollisessakin suhteessa, protestanttisuuden ja uudistetun katolisuuden tukipylväiksi. Italiassa päättyi herännyt uskoninto ennen pitkää hervottomaan kangistumiseen. Espanjan kansa sitä vastoin omisti itselleen kaikella sillä kiihkoisella tarmolla, joka on Pyreneitten kansoille ominaista, uuden mieteperäisen keskiaikaisen romantiikan ja onnistui tavallaan herättämään vanhat ihanteet uudestaan eloon. Nähtiin taas romantillismielisiä ritarillisia sankareita, jotka läksivät ristiretkelle uskottomia vastaan, esim. Don Juan d'Austria ja kuningas Sebastian; mahtavia ruhtinaita, jotka vaihtoivat kruunun munkinkaapuun, esim. keisari Kaarle; pyhimyksiä, joiden ihmetöitä voitiin verrata apostolien tekoihin, esim. Pyhä Teresia. Kirjallisuudessa sai tämä uusi romantiikka loistavimman ilmaisunsa draamassa, joka Lope de Vegan ja Calderonin neron avulla voitti itselleen huomattavan sijan runouden historiassa. Espanjan runouden yli leviää ihmeellinen, unelmantapainen, häikäisevä hohde, mutta se mielikuvituksen eloisuus, se suorituksen tarmokas hehku, jota huokuvat läpeensä esim. Calderonin tragediat, tempaa jokaisen lukijan ehdottomasti mukaansa. Johdonmukainen, mahtava, loistelias muoto onkin espanjalaisessa draamassa pääasia; sisällys on sivuseikka. Henkilöt toimivat ikäänkuin unissaan, heidän syyllisyytensä samoinkuin heidän sovituksensa on jätetty vieraiden, korkeampien, hämärien voimien käsiin. He rypevät mitä kauheimmissa rikoksissa, mutta suoriutuvat niistä aivan puhtaina ja tahrattomina, jos he vain sokeasti heittäytyvät armon syliin. Elämä on sarja yhteenliittymättömiä sattumia, jotka vain ihmeen kautta saavat korkeamman ja silloinkin ainoastaan vertauskuvallisen merkityksen. Tämä mietiskelyperäinen romantiikka kehitti keskiajan ihanteet äärimmäiseen huippuunsa ja teki niistä lujia, loukkaamattomia, pyhiä uskonkappaleita, jotka ovat järkähtämättöminä ohjeina draamallisten henkilöiden toiminnalle. Vapaa vasalliuskollisuus tehtiin sokeasti tottelevaksi alamaisen kuuliaisuudeksi, ritarillinen itseluottamus mitä ärtyisimmäksi arkatuntoisuudeksi kunniakysymyksissä, naiivi uskonnollinen vakavuus jumaluusopillis-katoliseksi uskonkiihkoksi, ritarimainen kunnioitus naisia kohtaan fantastisen haaveksivaksi kohteliaisuudeksi. Se luja dogmaattinen ryhti, jonka yleiset siveelliset voimat ottavat itselleen Espanjan runoudessa, on myös heidän historiallisen näytelmänsä tärkeimpiä tunnusmerkkejä. Siinäkin ovat aatteelliset historialliset voimat abstraktisia, elottomia, kehitykseen kykenemättömiä, ja luonteet sen vuoksi epävapaita. Siitä johtuu tuo, historialliselle draamalle haitallinen, espanjalaisten näytelmäkirjailijain kykenemättömyys perehtyä vieraiden aikojen ja maiden oloihin. Calderon antaa uhkarohkeiden ja ennakkoluulottomien vasallien keskiajan alkukaudelta puhua ja ajatella niinkuin Filipien hovin ahdasuskoiset lainkuuliaiset grandit. Vielä hullummin ovat tietysti asiat, milloin draaman aihe on otettu vieraan kansan historiasta.