Miellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen naiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä hellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla raikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka epäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia laatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka päättyvät näppärään epigrammalliseen "huippuun", välistä paljaita lauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia säveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea soittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos lausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme johtunut Runebergin "Idyll och Epigram", emme ole lausuneet mitään moitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri Runebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen runottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina malleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.
Vähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa, joissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin esim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on tekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja välistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin juuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen, joka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme ensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden korkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat silminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja lämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin tarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota pontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi hänen isänmaallisia harrastuksiansa.
Tekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja miellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu lapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen ajatukseen.
Vuodelta 1872.
Margareta. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.
Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa parasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta katsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä "Margareta".
Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun "Lea" keväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon kauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen "Alma" nimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis, oli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta näyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa hän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli kypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa — muodon, vartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin syntyi "Margareta", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.
Toiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden välillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee historiamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa, rikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan ensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä ääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen järjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta rikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus, puoleksi sana.
Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on runoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon — rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan — sitä ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen sydämmensä — ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.
Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa pienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus, johon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen "Leassansa". Mutta samassa kuinka erilainen on väri "Leassa" ja "Margaretassa"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni viileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa. Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!