Molemmat nämät kirjailijat — K.F. Eneberg ja Emlekyl — ovat myöskin Topeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä jäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin mukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista vertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä todellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen runollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset, muodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin omalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen Topeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen heimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla kolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina kuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia, vieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää pöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin riittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta oodeihin ja ballaadeihin.
Mutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen näissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin paraasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa luonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy vanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle omituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei viehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin rikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä mielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä, mutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa vaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme niiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen meille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen luonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: "En Juninatt", "Afton i Österbotten", "En utsigt". Somia laatukuvia elämästä ovat: "Tjensteflickan", "Bondgossen" ja ne, joita tekijä nimittää "Finska epigrammer". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä itsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta onnistunutta kappaletta, niinkuin esim. "O jag vet", "Stiltje", "Ett gulnadt blad"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen uneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen, tukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne tekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee sen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota Emlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa ihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet eräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi, useammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo sanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille kauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa puolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus ja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta olkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai pakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen mielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi. Mutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan määrätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo alakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin kummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden kärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa "Lotila-sonen", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän "Torpantytön" ("Sörjen Kandals dotter, sköna kinder" j.n.e.) runolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin seikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa hänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan — se on näet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää voimaa (laulu "Till Henrik Schradiek" on siinä suhteessa erittäin merkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta rauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi, todellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien välillä.
Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin tarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten "honkain" tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme "Hallayö" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on miellyttävä. Sen rinnalle panisimme "Suden jälkiä metsässä", jääkylmä, kolkko yökuva, ja "Siivet hän sai", joka on täynnä keväistä vireyttä ja suloista hellätuntoisuutta. "Kivi-siemen" ja "Suomen salossa" kertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat hartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat "Metsä on iäti vihanta" ja "Talvikärpänen", joista toinen on täynnä imelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin ilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä vertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin satuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun niistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme ruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden kanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti vieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on sekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.
K.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta, niinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja. Tuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen kyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin tuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se vapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F. Eneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa ankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus; se on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman neljä viimeistä runoelmaa ("Här är jag", "Bön", "Psalm", "Korset") on siinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko sydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän alinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita toiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan tuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet levittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin "Rukous" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana mahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen kirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. "Öknen" ja "Yrsnön"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole välttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä, jota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa tekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä vaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole harvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat muodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim. "Ensam är smärtornas son" ja soma "Serenad". Edellinen on varsin onnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy ahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota tarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei suinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.
Vuodelta 1870.
Haapakallio. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut T. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.
Ei missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille kukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta puolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes jommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen tähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla. Kuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat pelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin on mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän kertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa sen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta. Erittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö tottunut suureen suvaitsevaisuuteen.
Tämä "idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta" on juuri näitä somia kertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan lopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän kirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma, teeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla rakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt. Tekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja seurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät suloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin järjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon, ja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino saada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla häillä.
Runoelmia. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.
Tällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan, jossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien runoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa, ovatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai rikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta kauniita hedelmiä.