N:o 1 esittää nuoren miehen, joka aina on ollut akkavallan alaisena, ensin tätiensä, sitten vaimonsa hallittavana. Vaimo pitää kokonaan huolta taloudesta, hänellä kun on kassan avain. Mies parka tahtoo välistä ottaa osaa muiden miesten huvituksiin, mutta joskus sen tehtyänsä täytyy hänen aina valheilla salata sitä vaimoltansa. Vaimo luulee noiden valheiden peittävän jotakin aviollista uskottomuutta, mutta, erehdyksensä havaittuaan, hän antaa miehelleen kassan avaimen ja täyden luvan käydä miesten seuroissa niin usein kuin tahtoo. Itse aine on siis jokseenkin tyhjänpäiväinen eikä juontakaan juuri ole sitä tajukkaammin sovitettu. Suomennoksessa on valitettavasti pahoja virheitä.
N:o 2 on tehty Heibergin "Kong Salomo og Jörgen Hattemager'in" mukaan. Eräs köyhä juutalainen tulee muutamaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat luulevat häntä rikkaaksi pankkiiriksi Hampurista, josta sitten kaikenlaisia ilveellisiä sekaannuksia syntyy. Herra Rahkonen on muuttanut näyttämön Tanskanmaalta Käkisalmeen ja tehnyt juutalaisesta kiertelevän laukkuryssän. Tätä keksintöä täytyy kiittää jotenkin sukkelaksi. Mutta muissa kohden tämä mukaelma ei ole yhtä hyvin onnistunut. Sivujuttu eräästä ylioppilaasta, joka rakkaudesta on tuhlannut rahansa hattuihin (hän on näet rakastunut hatuntekijän tyttäreen) ja sen tähden joutuu kovaan pulaan, kunnes onnellinen sattumus hänen pelastaa, on jo alkuteoksessa jotenkin vähäpätöinen ja suomalaisessa mukaelmassa vielä ikävämpi. Sen olisi varsin hyvin voinut joko jättää pois taikka edes lyhentää. Sitä vastoin sekä laukkuryssän että Käkisalmen porvarien osat sopivat oivallisesti hyville koomillisille näyttelijöille.
Klubbhöfdingen. Skådespel i 5 akter af Gabriel Lagus. 1869. 101 s. Hinta 2 mk.
Gabriel Lagus, jonka eepilliset kokeet "Baco" ja "Riddar Unos Söner" herättivät melkoista huomiota, on julkaistessaan tämän murhenäytelmän laskenut ensimmäisen draamallisen tuotteensa kirjallisen tarkastuksen alaiseksi. Viime keväänä tekijä koetti draamansa teatterivaikutusta Helsingin teatterin näyttämöllä, vaikk'ei hänelle kuitenkaan siitä tullut muuta, kuin mitä ranskalaiset kutsuvat "succés d'estime". Osittain on se seikka syynä tuohon vaillinaiseen menestykseen, että "Nuijapäällikkö" näyteltiin varsin heikonpuolisesti; sillä tämä näytelmä on ylipäätään hyvin sovitettu teatterin käytännöllisiin vaatimuksiin. Esipuheessaan tekijä sanoo näytelmäänsä nuoruuden teokseksi ja viittaa siihen, että se draamallinen perustus, jolle tämä runoelma on rakennettu, on hänelle "voitettu kanta". Jos katsomme asiaa samalta kannalta, pitäen enemmän lukua tekijän lupauksista kuin teoksen eheydestä, täytyy meidän myöntää sen olevan mitä onnellisimpia enteitä tulevaisuuden suhteen. Tekijä on voimakkaalla kädellä tarttunut aineeseensa, erinäisten osien ja juonten ulkonaista sointuisuutta sopii kiittää varsin onnistuneeksi ja toiminta edistyy oikein draamallisella jännityksellä. Noudattaen Horatiuksen neuvoa, tekijä aina vie meidät "in medias res" ja hänen kielensä on sekä alkuperäistä että mehukasta. Muutamat kohtaukset, erittäinkin kolmessa ensimmäisessä näytöksessä, ovat elävästi ja voimakkaasti esitetyt ja tuo muutamissa henkilöissä ilmaantuva vilkas ja naurattava huumori tekee mitä virkistävimmän vaikutuksen lukijan mieleen. Tuo ennen sotamiehenä ollut, kiivas ja rehellinen kappalainen Matts latinaa lukevan, hiljaisen veljensä kanssa on historiallinen laatukuva, joka paraalta puolelta osottaa hra Laguksen runollista mielikuvitusta.
Vaikka me siis näiden ansioiden tähden taidamme tekijästä toivoa hyvää, katsoen häntä vasta-alkajaksi draamallisuudessa, on meidän kuitenkin myöntäminen, että itse teoksen viat tekevät sen jotenkin köykäiseksi, jos se taiteellisuuden ja kansalliskirjallisuuden vaa'alla punnitaan. Itse draamallinen pohja on varsin merkillinen ja tekijän runollinen tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta itse suorituksessa on aina jotakin, mikä vääristää hänen paraat tarkoituksensa. Aine on, niinkuin jo näytelmän nimestä sopii arvata, otettu tuosta merkillisestä sodasta aateliston ja talonpoikien välillä 16:nnen vuosisadan loppupuolella, mikä tärkeä historiallinen tapaus jo on antanut runoilijoillemme runsaita aineita ("Klas Flemings tider", "Daniel Hjort", "Sigrid Liljeholm", "Salojärven kukka" y.m.). Erittäin Cygnaeus on mainiossa murhenäytelmässä "Klas Flemings tider" ottanut esitettäväksi melkein saman historiallisen ristiriidan, jonka herra Laguskin esittää. Onpa tämä kuitenkin säilyttänyt alkuperäisyytensä, muuttaen draaman keskuksen Flemingin linnasta talonpoikien leiriin. Mikään mieltymys talonpoikiin ja heidän harrastuksiensa historialliseen oikeuteen ei ole kuitenkaan syynä tuohon muutokseen, tekijä kun näet melkein kilpailee Shakespearen Coriolanuksen kanssa haukkuessansa rahvasta tyhmäksi, raa'aksi, itsekkääksi joukkioksi. Koko tuon viholaispesän yli kohoaa mahtava mies, talonpoika Ilkka. Hänessä on noiden eri joukkojen sisällinen yhdistys, hän elähyttää heitä urhoudellaan, hän vie heitä taisteluun ja voittoon. Hän tuntee itsensä Jumalan aseeksi, luulee itsensä lähetetyksi kostamaan kaikki vääryydet ja kaiken häpeän, minkä talonpojat ikänä ovat kärsineet, ja että hänellä vielä on yksityistä kostettavaa Flemingille se tietysti enentää hänen traagillista mahtavuuttansa. Mutta valitettavasti tekijä on vienyt tämän, draamansa viehättävimmän päähenkilön ristikohtaukseen, jonka vertaista tuskin lienee sopimattomuudessa. Ilkka luopuu tehtävästänsä, hän ylenkatsoo toverejansa, hän antaa kylmäverisesti poikansa kuolla, vaikka voisi hänen pelastaa, hän joutuu salamurhaajaksi, hän särkee tyttärensä onnen, hän tappaa uskollisimman palvelijansa — ja miksi? Kaarlo herttua on näet luvannut hänelle aatelisnimen ja -kilven ja tuo toivo hämmentää ukko parkaa niin, ettei hän hurjassa pöyhkeydessään tiedä, mitä tekee. Jossakin komediassa olisi moinen vaikutin — hallitus antaa pauhaajalle jonkun tähden tai jonkun viran ja hän vaikenee — varsin sopiva; mutta tokkohan murhenäytelmässä? historiallisessa murhenäytelmässä? Jos tekijä välttämättömästi tahtoi esittää rahvaan sankaria, jota tottumaton menestys vie hurjuuteen, olisi hän voinut ulkomailta hakea kuvailtavansa; hän olisi esim. voinut ottaa Masaniellon, Cola di Eienzin, Wullenweberin traagilliseksi päähenkilöksi. Mutta Ilkka? Mutta nuijamiehet?
Muihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei tekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten näytelmäkirjallisuudessa tavallisen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijailemisen" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja kylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää mainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia tapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä runoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen "lapsus'kin" kuin esim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan kapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten ilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten "Simon Sälleä", se on suomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä nimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä ilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten ihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän nimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi naisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi — ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen mielikuvituksen ole lupa astua.
Dikter af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.
Dikter af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.
Honkain Tarinat. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s. Hinta 1 mk. 50 p.
Jos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen runouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg, vaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa tavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja vertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka tekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että Topelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan ole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin täydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden kantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon haltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi. Topelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa ilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan, luonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.