Tuo sangen kaunis ja mieluisa lyyrillinen muoto onkin tämän runokokoelman etevin ansio. Säkeet soivat soinnullisilta ja todistavat kaunista tajua sanasävelien muodostamisessa selväksi, lyyrilliseksi nuotiksi, mikä avu ei ole huonoina myötäjäisinä kirjailijan runottarelle. Eipä kuitenkaan tekijän sointuinen tarkoitus hairahdu mielettömään, helisevään kilinään, jossa kaikki tunteet ja kaikki ajatukset hukkuvat epävakaiseen, utuiseen hentoisuuteen; päinvastoin on jotenkin suuri muodostustaito runoniekan vallassa ja hän on antiikin runoilijoita tutkimalla sitä vielä kouluttanut. Näkyvätpä Byronin ja Tegnérin runottaret, joita tekijä ylistääkin innollisissa soneteissa, olleen johtavina esikuvina Anttilan runollisella tiellä. Tuo usein ilmaantuva syvänsalainen, katkera alakuloisuus, joka suloisimpiin säveleihin mielellään sekoittaa haikeita ääniä ja katsoo luonnon sekä yleviä että ihania kuvia peitettyinä ihmissydämmen "talvivarjoilla", todistaa Anttilan Byronilaisten jäljittelijäin runolliseksi heimolaiseksi. Sitä vastoin epäilemme, onko Tegnérin tuttavuus ollut tekijälle aivan terveellinen. Jospa Tegnér olisi antanut Anttilalle perinnöksi ainoastaan loistavia luonnonkuvia ja komeita vertauksia, ei se tosin olisi ollut haitaksi, mutta hän on myöskin jättänyt runoilijalle pseudoantiikkisuuden ja pseudoromantillisuuden sekoituksen, joka erittäin ilmestyy tuossa vanhamuotisessa kreikkalaisen ja skandinaavilaisen mytologian käytännössä, minkä Anttila lienee luullut oikein runolliseksi koristukseksi, se kun ilmenee melkein jok'ainoassa kappaleessa. Olemme sillä koskettaneet tekijän kipeimpään kohtaan, häneltä puuttuvaan alkuperäisyyteen. Moni hänen runoelmansa, vaikka suloinen ja kauniskin, ei osota tuota itsenäisyyden tarkkaa tunnusmerkkiä ja luontoa, joka onkin ainoa, mikä voi kuvastua lukijan muistossa. Välistä tekijä muistuttaa semmoisista soittajista, jotka osaavat aikaansaada mitä koreimpia toisintoja, vaikka heidän mielikuvituksensa ei jaksa synnyttää omia teemoja. Myöntää täytyy, että muutamissa parhaissa runoissa myös uusi ja viehättävä ajatus usein on pukeutunut omituiseen sopivaan muotoon, vaikka niissä jonkunlainen akatemiallinen vivahdus pistää silmiin.
Kalatyttö. Kirjoittanut Björnstjerne Björnson. Suomennos. 1869. 178 s. Hinta 2 mk. 25 p.
Silas Marner. Raveloen kankuri. Kirjoittanut George Elliot. Suomennos. 1869. 248 s. Hinta 3 mk.
Nämät novellit ovat molemmat ensin ilmestyneet Novellikirjastossa, vaikka ne nyt ovat erikseenkin painetut, ja kummassakin kohden ne oivallisesti täyttävät paikkansa. Muutamat, jotka romaaneissa ainoastaan, niinkuin valitettavasti monikin tekee, etsivät sensatsionihaluisen uteliaisuutensa tyydyttämistä eivätkä huoli muista romaanin avuista kuin kirjavasta aineellisuudesta, lienevät paljoa vähemmällä mielihyvällä nähneet nämät novellit otettuina Novellikirjastoon, kuin jonkun ranskalaisen ryöväriromaanin tai englantilaisen rikosjutun. Mutta jokainen runouden ystävä on kiittävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä valinnasta, jonka se on tehnyt; sillä harva tuote myöhimmän romaanikirjallisuuden alalla vilkkaassa, alkuperäisessä, elähyttävässä runollisessa voimassa voittaa Björnstjerne Björnsonin "Fiskehjænten'in" tai Elliotin "Silas Marner'in".
"Kalatyttönsä" kautta Björnstjerne Björnson on astunut tärkeän askeleen kirjallisessa edistymisessään. Vaikka sekin kasvaa tuolla "kylähistorian" kentällä, jolla hänen entisetkin laakerinsa ovat syntyneet, eivät kylähistorian laatukuvat eepillisessä välittömyydessään tässä ole pääasiana, ne kun ovat liittyneet korkeamman sivistyselämän kysymyksiin. Novellin päähenkilö, Petra, on köyhä tyttö, joka, kasvaneena alhaisessa kalastajan töllissä, pyrkii eteenpäin tuntemattoman sisällisen ihanteensa perille ja viimein löytää tuon ihanteensa sekä elämänsä päämäärän näyttelijätaiteessa. Ennenkuin Petra pääsee tarkoituksensa perille, on hänellä monta vastusta ja erehdystä voitettavana; mutta hän voittaa ne kaikki vakavalla uskolla ja vilkkaalla uljuudella. Petra on kokonaan taiteellinen, esteettinen luonne; hänen olentonsa kaikkien puolien välillä ilmenee jonkunlainen sopusointuinen yhteys, joka ei salli sisällisten ristikohtausten syntyä; hän on kokonainen, eheä. Teatterissa ensi kerran käydessään Petra kohta näkee ihanteensa melkein aistillisessa selvyydessä edessään eikä sitten hetkeäkään horju mielessänsä, kun hänen täytyy yritystensä puolesta taistella niitä vastaan, jotka ylenkatsovat, milt'eivät kokonaan hylkäävät, näyttelijätaiteen. Sitä vastoin eetillisten, siveellisten luonteiden edustajan, rovastin, täytyy sisällisen mietinnän ja taistelun kautta päästä selville. Tämä suostuu taiteeseen, mutta tavallisen taikauskon epämukaisuudella katsoo näyttelijätaiteen epäsiveelliseksi. Kuitenkin, hänen silmänsä aukenevat, kun hän huomaa itse käyttäneensä samoja puolustusperusteita "heränneiden" kylmää abstraktista siveellisyyttä vastaan, joilla Petra häntä vastaan puolusti näyttelijätaiteen oikeutta. Björnstjerne Björnson on käyttänyt tuota nykyisessä, tanskalaisessa ja norjalaisessa kirjallisuudessa tavallista ristiriitaa "eetillisen" ja "esteettisen" ihanteen välillä, mutta hän on myöskin osottanut niiden sovituksen mahdolliseksi. Tuo ylenpalttinen siveellisyys tekee elämän pääsemättömäksi kuormaksi, tuo ylenpalttinen kaunotaiteisuus tekee elämän huolimattomaksi loikiksi; ainoastaan toisiansa elähdyttäen ne kantavat sivistyksen tuoreimpia hedelmiä.
George Elliot eli — niinkuin hänen yhteiskunnallinen nimensä on — Miss Evans, täyttää englantilaisessa kirjallisuudessa saman paikan, minkä B. Björnson norjalaisessa, Auerbach saksalaisessa — hän on "kylähistorian" etevin edustaja, se, joka viehättävimmällä rakkaudella ja rikkaimmalla mielikuvituksella on esitellyt runollisia kohtia rahvaan elämästä. George Elliot valitsee jokapäiväisiä ihmisiä sankareiksensa, hän seuraa jonkun vähäpätöisen elämän mutkattomia vaiheita, mutta tuo kaikissa ilmaantuva lempeä vakavuus, harras ihmisrakkaus ja älykäs huumori valaisee niitä ikäänkuin lämpöisellä runollisuuden auringonpaisteella. Hän on ymmärtänyt työn, hiljaisen, vakavan, väsymättömän ahkeruuden rahvaan elähdyttäväksi hengeksi ja sen tähden Elliot kirkastaa työn voimaa innollisella vakaumuksella. Romaanin pääansio on etsittävä osittain noista oivallisista laatukuvista, jotka ovat sekä koomillista että totista lajia ja joissa pikkukylän erinäiset henkilöt ja omituiset tavat ihankuin elävinä astuvat silmiemme eteen, osittain itse päähenkilön luonteen kehkeämisessä. Harva muu kirjailija olisi voinut tuon taikauskoisen, yksinkertaisen, oppimattoman kankurin sielusta tavata kohtia, jotka vetäisivät huomiota, saatikka mieltymystä, hänen puoleensa. Mutta Silasin sydämmeen on salainen, syvä tunteellisuus kätkettynä, joka ylentää tuon köyhän kankurin ympäristöänsä paljoa ylemmäksi. Moitittava on tässä romaanissa ainoastaan liiaksi venynyt loppu. Lapsen ilmaantuminen Silasin tölliin ja siitä syntyvä muutos pettyneen kankurin elämässä, hänessä uudestaan syntyvä rakkaus ihmisiä kohtaan ja usko Jumalaan muodostavat romaanin runollisen lopun. Kaikissa sen perästä seuraavissa tapauksissa toiminnan juoksu liikkuu eteenpäin hitaasti, välistä milt'ei ikävästikin.
Näiden kahden novellin kieli on jotenkin eri laatua. "Kalatytön" suomennoksessa se on sujuvaa ja rikasta; "Silas Mannerin" käännöksessä valitettavasti usein ilmaantuu huolimattomuutta ja kankeutta.
Kassan avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä. Suomentanut Teno Heimo. 1869. 23 s. Hinta 30 p.
Laukkuryssä. Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä. Tanskalaisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut A. Rahkonen. 1869. 64 s. Hinta 1 mk.
Ei kirjalliselta eikä draamalliseltakaan kannalta näillä pikkutuotteilla ole mainittavaa arvoa. Ne ovat runollisia päivänkorentoja, jotka jonkun illan liehuvat teatterivalaistuksessa, mutta kuolevat katsojan muistossa, niin pian kuin hän on teatterin jättänyt. Maamme pikku kaupungeissa ne kuitenkin yhtä hyvin ja paremminkin täyttäisivät paikkansa seuranäytelmän ohjelmistossa, kuin enin osa noita ruotsalaisia renttukomedioja, joita tavallisesti on tarjona. Ne ovat viattomia ja helposti näyteltäviä.