Näytelmiä. II. Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattamia.
Sisältää: "Lea" (Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi) ja
"Arabian-Pulveria" (Komedia 1:tenä näytöksenä kahdella vaihoksella.
L. Holbergin teoksesta suomentanut Taavetti Heimo). 1869. 64 s.
Hinta 1 markka.
Kun Helsingin Kirjallisuuden Seuran näkyy tekevän mieli kokonaan jättää "Näytelmistön" jatkaminen, on Viipurin Kirjallisuusseura ottanut sitä asiaa ajaakseen. Onpa tämä jo toinen kokoelma sen julkaisemia näytelmiä ja kun meidän vielä tulee kiittää tätä vihkoa entistä paljoa paremmaksi, toivotaan tietysti yritykselle hyvää menestystä voitonkin puolesta.
"Det arabiske Pulver" ei ole Holbergin merkillisimpiä komedioja, vaikkei viimeisiäkään niiden joukossa. Itse aine — viekas sukkeluus, joka peittää ahnasta typeryyttä — on usein käytetty komedioissa Holbergin perästä; meidän suomalaisessa "Silmänkääntäjässä" esim. asian juoksu vie samaan suuntaan. Itse käännös on, niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty.
"Lea'llansa" on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihankuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seedrien ja Saaronin liljain kertoelma ja samassa tämä suloinen tarina käsittelee erästä ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näköala aukenee meille; Itämaan helottava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon heijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon.
Draaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen Uudessa Testamentissa — historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, — puoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä taru ei ole juuri uusi eikä alkuperäinen — rikas, vaikka itara isä hylkii köyhää rehellistä kosiomiestä, jota hänen tyttärensä rakastaa, pakottaaksensa hänen menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi, mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen kovuutensa lempivien yhdistämisellä: onpa sitä kertomuksen juoksua useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella loihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä draamallisia luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen erityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä historiallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikaani, on harmaantunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkea, mitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää omaatuntoansa sillä, ettei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein uusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo paatunut fariseeus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella jumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielitekojansa, vaikka julma, vakavasti juurtunut kansallisvihansa roomalaisia vastaan johonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram tuo miettivä filosofimainen saddusealainen, joka on irtautunut kansansa perinnäisestä uskosta, kun sen muoto näet ei enään voi tyydyttää hänen mieltään — etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä, kunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jeesus Israelin voimalliseksi Messiaaksi, hän kun tekee semmoista, mitä "ei saata aikaan ihmisvoima". Nämät kolme henkilöä edustavat kolmea tärkeintä suuntaa juutalaisessa elämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastakohtaisuus draamassa sen tähden yhtä merkillinen, kuin sen kehittäminen on tekijältä tyydyttävästi onnistunut.
Itse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, mitä näytelmäntekoa voi käyttää — nimittäin ihmetyö, vieläpä ihmetyö, joka ei tule katsojain silmiin, vaan jota ainoastaan kertomuksessa esitellään. Ihmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita kuin niitä, joita ne koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on välttämätön asia, näyttänee tuo jokseenkin heikolta vaikuttimelta. Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden luonteiden sielutieteellisessä kuvailemisessa osottanut ihmetyön mahdolliseksi, käsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihankuin vapisee jumaluuden läheisyyttä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen kirkastavaa valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä luonteessa Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleöitä, ettei kukaan toinen Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja jos katsomme draaman muita henkilöitä, niin heidän kääntymyksensä näyttää ensin ihmetyön synnyttämältä; mutta heissä on sisällinen, siveellinen kehkeäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöten; Kristuksen ruumiillinen ilmaantuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen Zakeukseen: filosofillinen Aram käsittää uuden uskon totuuden nähdessänsä sen puhdistavan, siveellisen vaikutuksen; kristittyjen todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää kylmää, jäykkää Joasta.
Vaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun tyydyttää ankarimmat esteettiset vaatimukset, täytyy meidän moittia Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis tarpeettomaksi. Siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus tekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.
Niinkuin tietty on, näytettiin "Lea" — ensimmäisenä suomalaisen kirjailijan teoksena — viime keväänä varsin suurella menestyksellä Helsingin isossa teatterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa meidän toivoa, ettei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven merkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teatterissa suomalaisille sydämmille.
Lyriska Dikter af Anttila (A. Andelin). I. 1869. 104 s. Hinta 1 mk. 50 p.
Nuori runoilija, joka tarjoo esikoisiaan yleisölle. Muutamat näistä ovat jo vuosia sitten olleet julkaistut ruotsalaisissa lehdissä "Barometern" ja "Papperslyktan", mutta luullaksemme lukevan yleisön muistosta kuolleet noiden lehtien kanssa. Emmekä luule nytkään näiden kokoiltujen runoelmain saaneen aivan paljon lukijoita, ei niinkään paljon, kuin todella ansaitsisivat. Aikamme reaalinen suunta tekee ihmiset taipumattomammiksi lyyrilliseen runouteen, kuin menneet vuosikymmenet olivat, jonka tähden nuoren runoilijan näyttää olevan vaikeampi tätä nykyä vetää yleisön huomiota puoleensa kuin ennen. Lisäksi tulee toinenkin seikka; se mitä nykyinen maku etupäässä kiittää runoudessa — alkuperäisyyttä ja merkillisyyttä, puuttuu näiltä runoelmilta; sitä vastoin on tuo osanotto yleisöltä haihtunut, jolla aikoinaan lyyrillistä suloisuutta ja sivistynyttä muotoa ennen kaikkea ihasteltiin.