Niistä vastalausunnoista, joita on näkynyt kirjoitustamme vastaan, on hra Betan Helsingfors Dagbladissa epäilemättä, ellei laadultaan, niin ainakin laajuudeltaan tärkein. Halusta olisimme suoneet pääsevämme vastaamasta siihen. Hra Betan koko katsantotapa osottaa taidekysymyksissä niin perehtymätöntä ajatuksenjuoksua, ettei vakava keskustelu periaatteista tule kysymykseen, sillä hra Betalla ei niitä ole laisinkaan. Hän kiintyy yksityisiin lauseihin, tinkii yksityisistä tosiseikoista, vainuaa yksityisiä vaikuttimia j.n.e. Me emme ole tarkoittaneet ollenkaan hyökätä yksityisten henkilöiden kimppuun, kaikista vähimmin tuota teatterinjohtokuntaa vastaan, jota kohtaan hra Beta luulee meidän osottavan niin "sokeata vihaa". Hyljättävää järjestelmää vastaanhan me olemme taistelleet — tai oikeammin, olemme taistelleet niitä vastaan, jotka tässä hyljättävässä järjestelmässä näkevät kansallisen taiteen ihanteen. Pahaksi onneksi sisältää hra Betan kirjoitus semmoisen joukon vääristelyjä, että mielestämme on laiminlyönti yleisöä kohtaan, jos jätämme ne tarkastamatta, varsinkin kun ne ovat julkaistut maamme enimmin levinneessä ruotsinkielisessä sanomalehdessä.
Hra Beta alkaa kirjoituksensa selittämällä asiamme kunnioitettavaksi, mutta arvelee meidän vahingoittavan sitä, — no, ei siitä hätää, saapihan se sitä suurempaa kannatusta hra Betalta, joka kai korjaa, minkä me olemme rikkoneet.
Nyt käsiksi muutamiin noihin tosiseikkoihin, joiden suhteen hra Beta on tehnyt itsensä syypääksi harhaanvieviin tiedonantoihin — sillä kaikkiin emme voi kajota, muuten täyttäisimme kai koko sanomalehden.
Hra Beta väittää, että tiedonantomme siitä välillisestä avusta, jota nykyinen teatteri nauttii saaden huojennusta sen lainan koronmaksussa, minkä teatterirakennus on saanut valtiolta, muka perustuu siihen, että olemme sekoittaneet keskenään teatteritaloyhtiön ja teatteritakausliiton. Tosiseikat puhukoot. Åhman-Poussetten seurue maksoi teatteritaloyhtiölle vuokraa joka illasta 25 markkaa enemmän kuin nykyisen seurueen johtokunta. Tämän vuokra-alennuksen on teatteritaloyhtiö voinut antaa ainoastaan siitä syystä, että se on saanut huojennusta valtiolle menevistä koronmaksuistaan. 25 markkaa kustakin näytäntövuoden 120 teatteri-illasta tekee 3,000 markkaa. Ovatko nämä 3,000 markkaa välillisenä apuna teatteriseurueyhdistykselle vai eivätkö ne ole? Totta kai — harhaanjohtavia tietoja on siis antanut hra Beta emmekä me.
Hra Beta vakuuttaa edelleen, että orkesterin kannatussummaa ei saa laskea mukaan, koska se on annettu musiikin edistämiseksi. Kenen käsiin tämä määräraha on jätetty, teatteriyhtiönkö vai orkesteriyhtiön? Edellisen. Siis on tahdottu kannattaa etupäässä teatteria eikä musiikkia. Teatteri ei ole katsonutkaan siveelliseksi velvollisuudekseen erityisesti valvoa musiikin etuja. Vasta tänä vuonna on alettu harrastaa parempien laulukappaleiden esittämistä, näihin saakka on teatterin musikaalinen ohjelmisto ollut kokoonpantu keskinkertaisista, jopa, eikä niinkään harvoin, musikaalisesti turmelevista kappaleista. Ken vähänkään on seurannut maamme musiikkielämää, tietää että milloin orkesteria vain tarvitaan, pidetään huolta näyttämöllisestä eikä musikaalisesta edusta. Kun esim. tänä keväänä oli esitettävä yksi musiikkikirjallisuuden vuosisataisteoksia, Haydn'in "Vuodenajat", niin sen oli tyytyminen kahteen orkesteriharjoitukseen, sen sijaan että niitä tuolle musikaalisessa suhteessa ala-arvoiselle kappaleelle "Frihetsbröderna" uhrattiin kymmenkunta — valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Kun eräs uuden ajan oopperan huomattavimpia tuotteita, Verdin "Il trovatore" (Trubaduuri), oli esitettävä syksyllä 1870, ei orkesteria laisinkaan ollut saatavissa, koska teatterissa oli harjoitettava Offenbachin "En soiré hos Björkelund" — valvottiinko silloin musiikin vai teatterin etuja? Kun musikaalisesti kerrassaan kykenemätön kapellimestari palkattiin näytäntövuodeksi 1868-69, vain siitä syystä että hänellä oli jonkunlainen teatteritottumus — valvottiinko silloin teatterin vai musiikin etuja? Voisimme esittää tusinoittain tällaisia esimerkkejä, jotka todistavat, että orkesterin määrärahalla on kannatettu pääasiassa teatteria eikä musiikkia.
Hra Beta vannoo edelleen, että seurueen määräraha saadaan "senaatin käyttövaroista" eikä "valtionkassoista". Emme ole ikinä väittäneet niin eikä näin, meille on pääasia, että määräraha annetaan valtion varoista, vai luulotteleeko hra Beta ehkä, että käyttövarat ovat olemassa senaattorien yksityismenoja varten.
Edelleen hra Beta ihmettelee, että emme ole maininneet mitään niistä lukuisista avustuksista, joita Helsingin yleisö on antanut nykyiselle teatterille. Emme tiedä, miksi olisimme sen tehneet — jokaisella on luonnollisesti oikeus sijoittaa rahansa, mihin hän tahtoo, ja kaikki moite siinä suhteessa olisi aiheeton. Saatoimme sitä vähemmin kajota tähän kohtaan, kun itse olemme kuuluneet näiden avustajien joukkoon ja sitä paitsi olemme vietelleet monta muuta henkilöä siihen, kaikki tyyni siinä varmassa toivossa, että tästä teatterista koituisi todellinen taidelaitos, toive, joka paha kyllä vuosi vuodelta on yhä enemmän haihtunut. Että muut ovat olleet sangviinisempia kuin me, sitä voimme mahdollisesti omasta puolestamme ihmetellä, mutta meillä ei ole sentään mitään oikeutta moittia heitä siitä.
Hra Beta ihmettelee edelleen, ettemme ole maininneet mitään nykyisen johtokunnan yrityksestä luoda kotimainen ooppera palkkaamalla "meidän oloihimme katsoen lukuisan kotimaisen köörin". Tuo suloinen kuvittelu, että "Marthassa" esiintynyt kotimainen kööri olisi ollut oloihimme katsoen lukuisa, on niin herttaisen naiivi, ettemme saata mitenkään uskoa sen olevan peräisin muulta taholta kuin Dagbladetin teatteriselostajan aivokopasta, joka on valmistanut meille samoinkuin luultavasti kaikille musiikinystäville oikean naurujuhlan viattomalla luulottelullaan, että musiikki Nicolain kansantajuisessa ja ylimielisen hilpeässä kappaleessa "Lustige Weiber" muka on "vakavaa" ja "vaikeata". Jos hra Beta joskus olisi pistäytynyt konsertissa, niin hän myöskin tietäisi, ettei 40-50 henkilön suuruinen kööri suinkaan ole mikään harvinaisuus Helsingissä, kun taas tuohon kotimaiseen kööriin "Marthassa" kuului korkeintaan kymmenkunnan henkeä. Onpa Suomalaisen seurankin draamallisiin esityksiin ottanut osaa kööri, johon on kuulunut 60:kin henkeä.
Hra Beta vaikeroi edelleen, että me vaatiessamme kansallista näyttämöä olemme tarkoittaneet milloin suomenkielistä näyttämöä, milloin taas kotimaista ylipäänsä, sekä sanoo tätä menettelyämme epäjohdonmukaiseksi. Eräät lauseemme saattavat tosin, temmattuina irti oikeasta yhteydestään, näyttää vähemmin täsmällisiltä, mutta jos ken ottaa vaivakseen lukea läpi kysymyksenalaiset kohdat kokonaisuudessaan, niin hän on helposti huomaava, mitä me tarkoitamme, ja jos hänen käsityskykynsä riittää niin pitkälle, että hän jaksaa lukea kirjoituksen järjestään alusta loppuun, ei pitäisi syntyä minkäänlaista epäilystä tarkoituksistamme. Että me etupäässä puolustamme puhtaasti suomalaista näyttämöä suomalaisen draamallisen taiteen korkeimmaksi ilmaukseksi, käy selville koko kirjoituksestamme. Mutta yhtä selvää on, että katsomme ruotsalaissuomalaisen näyttämön täällä, nykyisissä oloissamme, kansalliseksi ja siis kannatusta ja työtä ansaitsevaksi. Ett'emme ainoastaan passiivisesti suo muiden työskennellä tämän muotoisen kansallisen näyttämön hyväksi, siitä olisi hra Betan voinut saada vakuutetuksi esim. eräs Dagbladetissakin julkaistu ilmoitus, jonka mukaan meidän johtamamme oppilaskoulu aiotaan avata täällä kaksiosastoisena: suomen- ja ruotsinkielisenä.
Ainoa todistus, minkä hra Beta on vetänyt kirjoituksestamme tueksi arvelullensa, että me puhumme kotimaisesta näyttämöstä, mutta todellisuudessa tarkoitamme ainoastaan suomenkielistä näyttämöä, on se, että me olemme sanoneet: "suomalaisella näyttämöllä tulee suomen kielen kaikua". Siis — pakisee hra Beta — täytyy "ruotsin kieli" ja "ruotsalainen sivistys" karkoittaa siitä pois. Kuka sen on sanonut? Hra Beta on niin vihan vallassa kansallista työtä kohtaan, ettei hän edes näytä voivan kuvitella mielessään, että joku voisi harrastaa semmoisia asioita, jotka eivät ensi sijassa ole hänen omiansa. Hra Beta arvelee, että se vaino, jota eräät ruotsalaisen näyttämön ystävät virkansa puolesta ovat katsoneet velvollisuudekseen osottaa suomalaisia teatteriharrastuksia kohtaan, on niin päivän selvä, että suomen kielen ystävien taholta välttämättömästi täytyy osottaa samanlaista katsantotapaa ruotsin kieltä kohtaan. Voimme tyynesti ja avoimesti vakuuttaa hänelle asian olevan päinvastoin; ei viha mitään oikeutettua harrastusta kohtaan johda toimintaamme, ja milloin vihaammekin latteata kosmopoliittisuutta, itsekästä ahdasmielisyyttä, voimme sanoa niinkuin Katri "Daniel Hjortissa": "mä vihaan rakkaudesta".