Ne muistutukset, jotka tähän asti olemme tehneet hra Betan väitteitä vastaan, perustuvat siihen, että hra Beta osittain on väärin ymmärtänyt meitä, osittain tietämättömyydestä erehtynyt. Mutta paha kyllä, hra Beta ei ole säästänyt meitä siitä vastenmielisestä tehtävästä, että meidän on pakko oikaista hänen tahallisia valheitaan, joiden emme parhaimmallakaan tahdolla voi otaksua johtuvan muusta lähteestä kuin pahasta tahdosta. Niinpä hra Beta mainitsee meidän sanoneen niitä ruotsalaisia näyttelijöitä, jotka toimivat nykyisessä teatterissamme "hyödyttömiksi muukalaisiksi". Meitä todella ihmetyttää hra Betan julkeus vierittää niskoillemme katsantotapa, jota juuri olemme vastustaneet siinä kohdassa, missä mainitut sanat esiintyvät kirjoituksessamme. Ja omituista on, että meillä tätä vastalausetta paperille kirjoittaessamme melkoisessa määrin oli silmiemme edessä Dagbladetin teatterireferentti ja hänen hengenheimolaisensa, joiden, he kun juuri teroittavat mieliin, että teatteri on olemassa vain hetken huvitusta varten, ja siis ylellisyystavara, luonnollisesti täytyy katsoa niitä henkilöitä, joiden koko elämän tarkoituksena on vain väsähtyneen permantoyleisön huvittaminen, "tarpeettomiksi." Olemme niin hyvin yllämainitussa paikassa kuin koko ajatusten-kulussamme ylipäänsä katsoneet teatterin merkitystä suuremmaksi. Mutta mitä huolii hra Beta siitä. Hän on nähnyt sanat "hyödyttömät ulkomaalaiset" kirjoituksessamme ja toivoen, että hänen silmänkääntäjätemppunsa jää yleisöltä huomaamatta, hän lykkää tämän katsantotavan meidän niskoillemme. Tässä on väärinymmärrys mahdoton. Hra Beta on siis yksinkertaisesti valehdellut.
Toinen asia — asettaakseen mitä edullisimpaan valoon teatterinjohtokunnan välinpitämättömyyden, kun huomattava kotimainen laulajatar olisi kiinnitettävä teatteriimme, verrattuna sen halukkaisuuteen palkata samanlaisissa oloissa keskinkertainen ruotsalainen, hra Beta päästää kynästään kokonaista kaksi pikku valhetta. Hän nimittäin ilmoittaa, ettei nti Basilierilla nyt Tukholmassa ole sen suurempi palkka kuin minkä johtokunta oli tarjonnut hänelle täällä. Todellisuudessa nti Basilier nauttii niinä kuukausina, jotka hän on ollut Ruotsin kuninkaallisen oopperan palveluksessa, kolme kertaa suurempaa palkkaa kuin minkä johtokunta täällä katsoi hänen ansaitsevan saada. Hän on näet näytellyt keskimäärin 500 riksin kuukauspalkasta, joka, jos lasketaan 100 riksiä vapaisiin pukutarpeisiin, joita hän ei olisi täällä saanut, tekee 600 riksiä tai noin 900 markkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin ne 300, joihin hänen olisi Dagbladetin mielestä pitänyt tyytyä. Sitä vastoin hra Beta ilmoittaa mainitsemamme ruotsalaisen laulajattaren palkan 200 markaksi kuukaudessa. Tämä ei ole totta — teatterin rahastonhoitajalta olisi hra Beta voinut saada tietää, että hänen palkkansa on 265 markkaa kuukaudessa. Me emme olleenkaan kiinnittäisi huomiota moisiin turhanpäiväisiin seikkoihin, ellei tarkoitusperäinen väritys tässä olisi niin tuntuva.
Toinen tieto, joka samoin nähtävästi on annettu yleisön eksyttämiseksi, on tähdellisempää laatua ja seuraava. Kun hra Beta koettaa puolustaa teatterin johtokunnan nurjaa menettelyä niitä yrityksiä kohtaan, joita on tehty suomalaisen teatterin aikaansaamiseksi, niin hän sanoo, että meillä on sitä vähemmän syytä valittaa, kun teatterin johtokunta syksyllä 1870 tarjosi meille tilaisuuden yhteistyöhön ruotsalaisen pysyväisen teatterin kanssa. Voimme ilmoittaa hra Betalle, että semmoisia tarjouksia on teatterin johtokunnan taholta tehty ei ainoastaan syksyllä 1870, vaan myös keväällä 1869 ja keväällä 1870. Teatterin johtokunta — jos on luottamista sen omiin selityksiin — ei ole toivonut mitään niin suuresti kuin palvella suomalaista teatteria, mutta se ei pahaksi onneksi ole keksinyt koskaan mitään sopivampaa muotoa tälle osanotolleen kuin vaatia melkoista osaa tuloista. Siihen suuntaan kävi sekin neuvottelu, jonka teatterin johtokunta alotti kanssamme syksyllä 1870. Asiain kulku oli seuraava. Muutamia suomenkielisiä näytäntöjä oli jo menestyksellä pantu toimeen, kiitos olkoon rouva Raan ja neiti Basilierin avustuksen, odotettiin "Trubaduurin" esitystä. Sitä vastoin oli suuressa teatterissa hra ja rouva Raan eroaminen aikaansaanut ohjelmistossa hämmennyksen, joka tuotti johtokunnalle paljon vaikeuksia. Silloin teki niin hyvin teatterinjohtokunnan toimeenpaneva tirehtööri kuin myöskin sen kirjallinen johtaja meille eräitä tarjouksia molempien teatterihankkeiden yhdistämiseksi. Yhtä suurella ilolla kuin ihmetyksellä otimme vastaan nämä tarjoumukset, sillä osaksi liikutti meitä johtokunnan muuttunut mieliala, osaksi oli toivo saada näytellä kauniissa, valoisassa, tilavassa kiviteatterissa erittäin houkutteleva, kun oli totuttu epämukavaan, pimeään ja ahtaaseen Arkadiateatteriin. Mutta pian herätettiin meidät kuitenkin harhakuvittelustamme, sillä me huomasimme paha kyllä, että taaskin pääasiallisesti oli kysymys tavallisesta rahakeinottelusta. Tehtiin esitys, että yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen kappale näyteltäisiin yhdessä. Sopivia suomalaisia puhekappaleita ei sillä hetkellä ollut käsillä ja yleensä epäilimme, miellyttäisikö semmoinen sekanäytäntö yleisöä. Sen sijaan tarjosimme silloin harjoitetut laulukappaleet "Jeannetten häät" ja toisen näytöksen "Noita-ampujasta" (Friskytten). Voitto olisi jaettava niin, että siitä tulisi puolet kummankin teatterin osalle. Nämä laulukappaleet eivät miellyttäneet, "sillä ne olivat jo esitetyt" ("Noita-ampujan" toinen näytös oli esitetty kerran Arkadiateatterissa). Sitä vastoin arveli johtokunta, että "Trubaduuri" ruotsalaisen alkajaiskappaleen yhteydessä olisi sopiva näytännöllinen yhteensulatus. Verdin pitkä, 8 kuvaelmaa sisältävä ooppera alkajaiskappaleen kanssa! Tämä olisi ehdottomasti ollut enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Teatterinjohtokunta vaati siis puolet tuloista semmoisesta näytännöstä, josta vain me olemme nähneet vaivan ja suorittaneet kustannukset, hankkineet nuotit, maksaneet tekstin käännöksen ja taiteilijain palkan. "Trubaduuri" tuotti neljä kertaa esitettynä Arkadiateatterissa noin 5,000 markkaa, joka kai vastaa 6,000 kiviteatterissa. Se olisi, jos me olisimme saaneet huoneuston, vetänyt ainakin pari täyttä huonetta — otaksukaamme à 1,000 markkaa kumpikin, yhteensä siis 8,000 markkaa. Ja siitä tahtoi johtokunta, ottamatta laisinkaan osaa työhön, tekemättä mitään uhrauksia (sillä semmoiseksi emme tosiaankaan lue ruotsalaisen alkajaiskappaleen esitystä) ottaa itselleen puolet. 4,000 markkaa ihan ilmaiseksi — emme tosiaan epäile, ettei mikä johtokunta tahansa suostuisi semmoiseen "yhteistyöhön". Selitykseksi voimme vielä lisätä, että olosuhteet näyttivät jonkun aikaa niin pakottavilta, että me eräänä tuokiona päätimme suostua johtokunnan tarjoukseen, joka sillä välin oli kohonnut, niin että vaadittiin 850 markkaa kerralta (ilman alkajaiskappaletta). Mukana-näyttelijät, loukkautuneina johtokunnan noblessin puutteesta, kieltäytyivät kuitenkin siinä tapauksessa esiintymästä, niin että asian täytyi raueta.
Ei mikään olisi suomalaisen teatterin ystäville mieluisempaa kuin kulkea käsi kädessä täkäläisen ruotsalaisen näyttämön kanssa, osaksi koska tällä tavoin vältettäisiin kaikki riitaisuudet, osaksi koska ruotsalainen näyttämö voisi auttaa suomalaista suuremmalla kokemuksellaan.
Mutta älköön teatterin johtokunta silloin käyttäkö sitä tapaa, jota tähän asti, älköön se käyttäkö lainopillisia oikeuksia tehdäkseen kansallisia vääryyksiä, älköön se tuon kauniin "yhteistyö"-sanan varjoon peittäkö rahakeinotteluja. (Tätä "yhteistyötä" ei meidän ole tänä keväänä edes suurien rahauhrauksien avulla onnistunut aikaansaada). Kaksi maamme etevintä teatterinystävää — hra Beta tuntee kyllä ne molemmat — on kehoittanut meitä kerrassaan hylkäämään nykyisen teatterisysteemin, sillä se on "auttamaton". Valitamme, että niin ovat asiat, mutta mielestämme olisi ollut tunnotonta raukkamaisuutta, jos olisimme kätkeneet totuuden, vaikkapa hra Beta katsookin sitä "vastenmieliseksi".
II.
Hra Beta näyttää ihastellessaan sitä kansallista henkeä, joka elähyttää teatteriamme, joutuvan niin kovasti hämillensä siitä, kun me epäilemme tämän hengen todellisuutta, että hän tyytyy vain siteeraamaan muistutuksemme (muutamat hän on viisaasti kyllä jättänyt pois) ja sitten vain päivittelemään niitä "vastenmielisiksi ja liioitelluiksi". Jottei sentään näyttäisi seisovan aivan vastausta vailla, pistää hra Beta väliin muistutuksia, jotka mieluummin olisivat voineet olla poissa. Niinpä hän ilmoittaa sillä jyrkällä varmuudella, joka on ominaista taiteelliselle puolisivistykselle, Fredr. Cygnaeuksen kappaleista, että ne "kuten tietty, ovat draamallisesti mahdottomia". Jos hra Beta olisi liikkunut enemmän teatteripiireissä, niin hän tuntisi, että parhaat tuomarit mitä meillä nykyisin on teatterikysymyksissä, herra Frithiof Raa ja rouva Charlotte Raa, eivät ole katsoneet niitä mahdottomiksi, vaan päinvastoin esim. Åhman-Poussetten näytäntövuonna 1866-67 innokkaasti vaatineet "Herttua Juhanan nuoruudenunelmien" ottamista ohjelmistoon, ja että tämän suunnitelman toteuttaminen raukesi pääasiallisesti siitä syystä, ettei runoilija löytänyt Sabelfanalle semmoista esittäjää kuin hän toivoi. Edelleen hra Beta mainitsee että "Salaminin kuninkaista" on esitetty yksi näytös, mutta arvostelu huomautti, että "parempi olisi ollut, jos se olisi jäänyt tekemättä, kun sitä ei kuitenkaan voitu esittää arvokkaammin". Niin, siinäpä se solmu onkin — miksi sitä ei esitetty arvokkaammin? Teatterinjohto osotti juuri kansallisen pieteetin puutteensa sullomalla mielin määrin muutamia sopimattomasti valittuja kohtauksia, joissa osat olivat huolimattomasti jaetut, hankkiakseen sillä tavoin uutta vetovoimaa kuluneelle komedia-pahaselle (vaudeville'lle). Hra Beta näyttää myös luulevan, että me olisimme tahtoneet pakottaa johtokunnan jäseniä näyttelemään itse mukana täyttääkseen isänmaallisen velvollisuutensa esittämällä "Daniel Hjortia". Hra Beta saa olla rauhassa, me olemme täysin tyytyväiset hra Raan Daniel Hjortiin, rouva Raan Katriin, rouva Gustafsonin Ebba Flemingiin j.n.e. Mutta jos johtokunta olisi ollut yhtä innokas täyttämään omia velvollisuuksiaan kuin näyttelijät omiaan, niin se olisi voinut ottaa sydämmelleen E.N:n monasti uudistetut huomautukset "Daniel Hjortin" puutteellisesta näyttämöllepanosta. Hra Betan nalkutuksen "Pygmalionista" voimme jättää huomioonottamatta, sillä siitä on runoilija itse jo antanut tarpeellisen läksytyksen.
Sama horjumaton usko, joka hra Betalla on teatterinjohtokunnan kansallisiin harrastuksiin, on hänellä myös sen taiteellisuuteen. Kernaasti meidän puolestamme — että nykyinen ohjelmisto tyydyttää hra Betaa, se on meistä sangen luonnollista, sillä hra Beta kuuluu nähtävästi siihen "taajaan" joukkioon, joka ei pidä "tragedioista ja muista pitkäpiimäisistä kappaleista" (tämä lause on nerokkaana täytteenä Nicolain oopperan tunnettuun arvosteluun). Muuten vilisee esityksessä taas tässä kohden vilisemällä semmoisia pieniä jäniksenpolvia, vääristelyjä ja epätotuuksia, kuin esim. se, että me muka vaadimme "että teatterin tulee elää vain taiteellisilla mestariteoksilla", että me muka annamme salaviittauksia siitä, että "nykyinen ruotsalainen teatteri olisi työnnettävä syrjään suomalaisen tieltä" j.n.e.
Hra Beta moittii meitä siitä, että olemme maininneet teatterin heikoimmat kappaleet esimerkeiksi ohjelmiston ala-arvoisuudesta, mutta lisää samassa, että "nämä kappaleet ovat olleet näytäntökauden kassakappaleita". Jatkamme siis luetteloamme teatterin tämän näytäntövuoden uutuuksista — "En extravagant fru", "En snarsticken herre", "Fregattkaptenen", "Rosenmüller et Finke" j.n.e. Niin mutta — huudahtaa hra Beta hymyillen voitonriemusta — ajatelkaapa kappaleita "En midsommarnatt i Dalarna", "Den nya drottningen" y.m. Hra Beta arvelee niiden olevan kappaleita, joiden ohjelmistoon ottaminen "tuottaa kunniaa" teatterillemme. Jos vaatimukset ovat vähäiset, niin miksi ei. Mutta silloin voidaan kernaasti sanoa niinkuin entinen abotti: quel bruit pour une omelette (millainen melu yhdestä munapyörylästä). Päähämme ei ikinä ole pälkähtänyt hieroa kauppaa jonkun tyhjänpäiväisyyden ohjelmistoon ottamisesta. Siihen meillä on aivan liian paljon teatterikokemusta. Olemme vain moittineet sitä, että teatterimme johto pääasiallisesti ja erityisen halukkaasti hakee vähäpätöistä ja arvotonta ulkomaiden rikkaasta draamallisesta varastosta, samalla kun toiselta puolen tulee näkyviin "ilmeinen vastahakoisuus noita kuuluisia tragedioja ja muita pitkäpiimäisiä kappaleita kohtaan", s.o. hyvää ohjelmistoa kohtaan. Mutta ylistäessään innokkaasti taiteellista ala-arvoisuutta kunnollisen teatterinjohdon välttämättömäksi ehdoksi, hra Beta vetää esille esimerkkejä, joihin taas olisi ollut paras olla koskematta. Hän muistuttaa esim. Tukholmasta. Ensiksikin on ohjelmisto siellä rikkaampi kuin meillä, toiseksi pitäisi hra Betan tietää, jos hän vähänkin tuntisi suuria ulkomaisia näyttämöitä, että Ruotsin kuninkaallisen näyttämön hyvä maine ei ollenkaan riipu sen ohjelmistosta, jolta kaikkien ruotsalaisten taiteentuntijain mielestä puuttuu niin hyvin kansallinen kuin taiteellinen lento, vaan hyvästä yhteisnäyttelemisestä. Meiltä puuttuu tämä ehto, jotta turhanpäiväisyydetkin saataisiin taiteellisesti nautittaviksi, miksi siis kilpaa tehden tavoitella niitä? Sitä paitsi ei parhaimpien taiteilijaimme luonne sovellu halpamaisiin tehtäviin.
Todistukseksi siitä, etteivät olot ole muualla sen paremmat kuin meillä, hra Beta vetää lisäksi Berlinin näyttämön. Tämä lausunto osottaa selvästi, ettei hra Beta ollenkaan tunne Berliniä. Schauspielhaus'in ohjelmistossa on joka neljäs kappale klassillinen (onpa eräinä vuosina ollut joka kolmaskin), meillä ovat tänä näytäntövuonna esitetyt 6 klassillista kappaletta muodostaneet noin 1/15 osan ohjelmistosta. Berlinin näyttämön esimerkki on siis valittu sangen onnettomalla hetkellä.