Liittolaisekseen taistelussa nerottomuuden vallan puolesta hra Beta kutsuu myös Offenbachin ja iloitsee siitä, että tämä kevytmielisyyden sankari on meilläkin pystynyt vähentämään mieltymyksen parempaan musiikkiin. Hra Beta ei nähtävästi pysty sen tietämättömyyden vuoksi, jota hän osottaa musiikkikysymyksissä, selvittämään mielessänsä, mikä oikeastaan on Offenbachin merkitys. Uuden ajan oopperamusiikissa ilmenee tuntuvaa kallistumista aito vakavalle taholle. Wagnerin transscendentaalinen vertauskuvallisuus, Verdin intohimoinen paatos, Gounod'n ylevä sentimentaalisuus — niin paljon kuin ne eroavatkin toisistaan — ovat kaikki siinä kohden yhtäpitäviä, että ne hylkäävät musiikista iloisemmat ainekset. Samoin toisarvoiset oopperasäveltäjät, Petrella, Marchesi, Ambroise Thomas, Mermet, Max Vruch, Szeroff, Moniuszko, Erkel y.m. Tätä vakavuuteen kallistumista vastaan muodostaa Offenbachin hilpeä luonnollisuus vastavirran, joka, jos se olisi pysynyt viattoman leikillisyyden rajojen sisällä, olisi ollut täysin oikeutettu, mutta kun se rappeutuu kyynilliseksi irvistykseksi, niin se rikkoo kymmenkertaisesti, vaikka päinvastaisella tavalla. Meillä ei ole olemassa yllämainittua ehtoa, joka tekisi Offenbachin musiikin oikeutetuksi. Jos me tahdomme täällä kuulla hilpeätä, ylen iloista musiikkia, niin emme tarvitse pelätä, että Dittersdorf, Mozart, Lortzing, Nicolai, Flotow, Cimarosa, Rossini, Donizetti, Boieldieu, Isovard, Auber, Adam ynnä muut olisivat kuluneita, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei yleisöllä ole ollut tilaisuuttta kuulla heidän koomillisia oopperoitaan. Lisäksi hra Beta yrittää turhaan väittää, että eräältä osalta yleisöämme puuttuu mieltymys draamalliseen ilveilyyn, viittaamalla niihin "leikkiviin sävelmiin", joita Offenbach tarjoo. Tosiseikat todistavat päinvastaista. Eivät ollenkaan ne kappaleet, joissa Offenbachin runotar esiintyy parhaassa valossaan, ole meillä miellyttäneet mainittua osaa yleisöämme, vaan ne joissa hän on tehnyt suurimpia myönnytyksiä kevytmielisyyteen kallistumiselleen. Sointuisa "Paimenet", todella sievä "Fortunion laulu", iloinen, ailahteleva "Kihlaantuminen lyhdynvalossa" eivät ole lainkaan saavuttaneet menestystä, jota vastoin useat Offenbachin heikoimmista jonkinjoutavista tuotteista, esim. "Dunanan matka", ovat herättäneet meluavan ihastuksen, ainoastaan draamallisella ja musikaalisella repaleisuudellaan.
Me emme rakasta tekohurskautta taiteellisessa suhteessa emmekä muutenkaan. Emme sen tähden ensi sijassa tuomitse nykyistä teatterinjohtoamme siitä syystä, että se on jättänyt ohjelmistoon ottamatta eräitä klassillisia kappaleita, vaan sen tähden, ettei sitä elähytä minkäänlaiset korkeammat harrastukset, sen tähden, ettei se ole kehittänyt niitä ituja mitä on ollut olemassa, sen tähden, että se on antanut teatterimme huonontua. Tämä voi kuulua hyvin kovalta sanalta, mutta emme lausu sitä kevytmielisesti ja ajattelematta. Teatterinjohtomme tehtävänä on ollut valvoa Åhman-Poussetten seurueen jättämää perintöä henkilökunnan, ohjelmiston ja yhteisesityksen suhteen. Onko henkilökunta nyt, sen jälkeen kun on saatu kolmen vuoden määräraha ja kun monet yksityiset ovat tehneet uhrauksia, parempi, onko yhteisnäytteleminen varmempi — ei, onko ohjelmisto etevämpi — ei, onko yleisön henki taiteellisempi — ei, onko teatteriharrastus lämpimämpi, yksimielisempi — ei. Päinvastoin on henkilökunnassa nyt suurempia aukkoja kuin silloin, päinvastoin on yhteisnäytteleminen epätasaisempaa, keskustelutaito puutteellisempi, ohjelmisto henkisesti köyhempi, yleisön henki pintapuolisempi. Kaksi mahdollisuutta on siis edessä: joko on määräraha vahingoittanut teatteria, sen sijaan että se olisi sitä hyödyttänyt, tai sitten ei teatterinjohto ole ollut semmoinen kuin sen olisi pitänyt olla. Edellinen vaihtoehto on vastoin järkeä, jää siis jäljelle toinen. Väitettänee kenties: Åhman-Poussetten teatterinjohto oli parempi kuin nykyinen, sillä sitä suosivat erityiset olosuhteet. Me vastaamme: Åhman-Poussetten hallitus oli parempi, koska sitä elähytti usko taiteeseen. Vai — minkä tähden Helsingin aiempi vakinainen teatteri vv. 1861-63 eroaa niin jyrkästi nykyisestä? Niin — sen tähden, että Fredrik Cygnaeuksen henki antoi sille lentoa.
Voimme vakuuttaa, ettemme tee ylläolevaa tunnustusta hyvällä mielellä. Mutta olemme kuulleet sen niin usein monien muidenkin suusta, jotka suovat teatterille hyvää, että voimme luottaa omantuntomme todistukseen, joka vapauttaa arvostelumme kaikista puolueellisista syrjätarkoituksista. Me ihailemme ja kunnioitamme enemmän kuin moni muu sitä uupumatonta uhrautuvaa intoa, jolla teatterinjohtokunta — tai ainakin sen toimeenpaneva johtokunta — on hoitanut yhtä vaivalloista kuin epäkiitollista tointansa, mutta emme parhaallakaan tahdolla voi olla pitämättä liian vähäisinä niitä tuloksia, mitä nämä kauniit ponnistukset ovat tuottaneet.
Leimatessaan meitä innoissaan oikeaksi "Ruotsinsyöjäksi" hra Beta on erityisesti maininnut nykyiseen vakinaiseen teatteriimme palkatut ruotsalaiset näyttelijät, joita hra Beta sanoo kirjoituksessamme häväistyn j.n.e. Meihin teki kiusallisen vaikutuksen tämä hra Betan tahdittomuus mennä sotkemaan vieraita henkilöitä kansallisiin kiistoihin. Mieleemme on sitä vähemmin juolahtanut millään tavoin loukata näitä henkilöitä, joita pidämme suuressa kunniassa niin hyvin taiteilijoina kuin yksityisihmisinä, kuin nämä muukalaiset auliudella ja kohteliaalla ystävällisyydellä, joka jyrkästi poikkeaa suomalaisen teatterinjohtokunnan nurjamielisyydestä, ovat töin ja toimin kappaleiden ja näyttämösovitelmien harjoituksissa, kasvojen maalaamisessa, pukuasioissa j.n.e. auttaneet suomalaisen puhenäyttämön luomisyrityksiä. Muutenkin ovat ulkomaalaiset useimmittain osottaneet kansallisia teatteriharrastuksia kohtaan semmoista taiteellista jalomielisyyttä, jota paha kyllä olemme kaivanneet monelta suomalaiselta. Kun esim. hra Lindmark oli vuokrannut Arkadiateatterin näytäntövuodeksi 1865-66, ei hän tehnyt minkäänlaisia esteitä antaessaan teatterin käytettäväksi parille suomalaiselle näytännölle, vaatimatta siitä penniäkään ylimääräistä maksua. Samoin kokivat ne venäläiset taiteilijat, jotka näyttelivät Arkadiateatterissa syksyllä 1870, ystävällisesti supistaa suomalaisten näytäntöjen tiellä olevat esteet niin vähiin kuin suinkin, juuri samaan aikaan, kuin omat maamiehemme tuottivat näille mitä suurimpia vaikeuksia.
Emme todellakaan olisi viivähtäneet niin kauan hra Betan sydämmenpurkausten kumoamisessa, ellei hänen kirjoituksensa olisi ollut niin täsmällinen ilmaus siitä, mitä Dagbladet vuodet läpeensä on sisältänyt teatteriosastossaan. Onko hra Beta sama mies kuin Dagbladetin teatteriarvostelija vai ei, se ei meihin suuresti koske; heidän taiteellinen ajatuksenjuoksunsa, heidän taiteellinen kantansa on nähtävästi sama. Ken on seurannut Dagbladetin teatteriarvosteluja, tietää että niille on ollut ominaista surkuteltava tietämättömyyden ja ylpeilevän röyhkeyden sekoitus, sekä joka ikisessä niissä ilmenevä erityinen mieltymys latteuteen. Niissä suoriudutaan mestariteoksista tavallisesti halpamaisilla lauseparsilla, mutta ei voida kyllin tulkita ihastusta, kun on kysymys kaikenlaisista jonkinjoutavuuksista, niissä pyritään repostelemaan neroa, ja kun ei siihen aina raukkamaisuudesta uskalleta käydä suoraan käsiksi, asetetaan se yhteyteen keskinkertaisuuden kanssa; sitä vastoin suositaan silmittömästi kaikista nerottomimpia henkilöitä, jos ne taiteelle kerrassaan vieraista vaikuttimista sattuvat miellyttämään nojatuoli-taputtelijoita; yleisön huonoja puolia hyväillään ja koristellaan, sen sijaan että sitä pitäisi ohjata, valistaa ja varoittaa. Sattuvimman tuomion, minkä tunnemme Dagbladetin teatteriarvosteluista, kuulimme pari vuotta sitten. Tapasimme eräänä päivänä yhden etevimpiä näyttelijöitämme huolestuneen näköisenä. Tiedusteluumme, mikä hänet teki niin levottomaksi, hän vastasi kysymyksellä: "Minä näyttelin kai ihan kurjasti osani eilen?" — "Kuinka niin?" — "Niin — olen tänään saanut osakseni kiitosta Dagbladetissa, minä olen varmaankin ollut kovin epäonnistunut". Mielestämme ei sopivammin voida kuvata Dagbladetin teatteriarvostelua kuin tämä kokkapuhe sen teki. Luulemmekin, että teatterinjohtokunnan mieleen johtui, Betan kirjoitusta lukiessa, useammin kuin kerran tuo vanha sananparsi: "Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihollisistani minä kyllä suoriudun".
III.
Hra Beta ei ole ollut tyytyväinen siihen oikaisuun, jonka teimme kajotessamme niihin erehdyttäviin seikkoihin, joita hän on ladellut arvostellessaan Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihkossa ollutta, teatteriolojamme koskevaa kirjoitustamme. Hän on nähtävästi niin mielissään siitä teatteriviisaudesta, jonka hän nyt tilaisuutta varten on haalinut kokoon oikealta ja vasemmalta, että hän taukoamatta matkii sitä eikä huomaa, että mitä väärää hän sattuu sanomaan, on kerrassaan väärää, ja tosikin tavallisesti puoleksi väärää. Näiden toistamisien suhteen voimme huoleti jättää kunkin ajattelevan lukijan vertailtavaksi, kumpi esitys osottaa enemmän aineen tuntemusta ja vilpittömyyttä, meidänkö vai hra Betan. Sitä vastoin on hra Beta koettanut pöngittää lauseitansa muutamilla uusilla seikoilla ja esimerkeillä, joilla sentään paha kyllä on kaksi aivan samanlaista ominaisuutta kuin niiden edeltäjillä — nimittäin että ne joko ovat vääriä tai sitten todistavat meidän puolestamme, mutta itse hra Betaa vastaan.
Olimme esim. osottaneet, että teatterirakennusyhtiö oli alentanut vakinaisen teatterin vuokraa siihen verrattuna mitä Åhman-Poussette maksoi, koska yhtiö oli saanut valtiolta huojennusta koron maksussa. Hra Beta väittää, ettei tämä syy ole oikea, koska Åhman-Poussette näytteli 80 iltana näytäntövuodessa, vakinainen teatteri taas 120:na. Molemmat nämä tiedonannot ovat väärät. Hra Beta myöntää sen itse seuraavassa numerossa ja mainitsee aivan oikein näytäntöiltojen lukumäärän Åhmanin vierailuaikana 187:ksi. Keskimäärä vakinaisen teatterin vuotuisista näytäntöilloista niinä 4 vuonna, jotka se on ollut toimessa, on likipitäen yhtä suuri. Hra Beta kumoaa siis itsensä täydellisesti, mutta hänen mieleensä ei juolahda peruuttaa niitä syytöksiä, jotka hän on ensimmäisellä väärällä tiedonannollaan tehnyt meitä vastaan. Lukija arvostelkoon moisen menettelytavan kunniallisuuden. Muuten olisi hra Beta, jos hän olisi perustelujansa lähemmin ajatellut, huomannut, että ellei koron huojennusta olisi tapahtunut, olisi teatteritaloyhtiön ollut pakko korottaa takausyhdistyksen vuokraa, sillä millä muulla keinolla olisi yhtiön onnistunut maksaa korot? Tiedonantomme siitä, että korkojen huojennus myöskin välillisesti on koitunut takausyhdistyksen hyväksi, on siis täydelleen paikkansa pitävä.
Jutellessaan siitä, missä määrin orkesteri ensi sijassa edistää teatteri- tai musiikkiharrastuksia, hra Beta esittää niin nasevan syyn itseänsä vastaan, että me emme mitenkään olisi voinut keksiä parempaa. Lauluseura oli jo tammikuussa pyytänyt teatteriorkesterin apua esittääkseen Haydnin "Vuodenajat"; mutta — sanottiin — sitä voitiin antaa vasta sitten kun "Vapauden veljien" harjoitukset olivat lopetetut. Seurauksena oli, että "Vuodenaikojen" täytyi tyytyä kahteen harjoitukseen, sen sijaan kuin niitä tuhlattiin kymmenkunta Offenbachin tekeleeseen. Nyt hra Beta, ilmoittaa että orkesteri samaan aikaan kuin sillä oli nämä kaksi harjoitusta sitä paitsi myöskin paraillaan harjoitteli Steinin konserttia ja sinfoniakonserttia varten. Siis kolme suurta konserttia, joiden täytyi viivytellä harjoituksiansa, jotta "Vapauden veljet" valmistuisi. Ja hra Beta väittää vieläkin, ettei orkesterin määrärahasta koidu ensi sijassa etua teatterille, vaan musiikille.
Hra Beta sanoo meidän, kun me puhuimme vakinaisen teatterin ja Suomalaisen seuran välillä tapahtuneista keskusteluista syksyllä 1870, koettaneen väärän sitaatin avulla luikerrella pakoon hänen väitteitänsä, joissa hän esittää johtokunnan ystävällistä avuliaisuutta. Että olisi ollut muodollisesti paremmin paikallaan olla panematta lainausmerkkejä kahden puolen supistettua selosteluamme, joka käsittelee Dagbladetin mielipiteitä tästä asiasta, myönnämme halusta. Mutta pääasiassa, s.o. esittäessämme hra Betan sanojen ajatussisällystä, emme usko ollenkaan erehtyneemme. Jos sentään olisi niin tapahtunut, niin ei suinkaan meille ole siitä mitään etua, sillä hra Beta on sitten taaskin loistavalla tavalla puhunut itseänsä vastaan. Sillä jos se olisi hra Betan mielipide, että mainitun johtokunnan jäsen yksityisenä henkilönä, eikä johtokunnan jäsenenä, keskusteli kanssamme yhteistyön mahdollisuudesta suomalaisen ja ruotsalaisen teatterin kesken, kuinka voi hra Beta sitten väittää, että me olemme hyljänneet johtokunnan tarjouksen sillä ei kai keskustelu ole mikään tarjous. Jos mainittu henkilö taas ehdotti yhteistyötä virallisena edustajana, niin oli selostelumme oikea. Muuten tietää hra Beta — joka ei ollut läsnä tässä keskustelussa — kertoa, että me periaatteessa hylkäsimme johtokunnan ehdotuksen. Olemme kuitenkin selittäneet hra Betalle, ett'emme tässä tilaisuudessa maininneet sanaakaan periaatteista, vaan ainoastaan esitimme asian järjestämis-vaikeuksia. Tavallinen tahti olisi vaatinut hra Betan silloin oikaisemaan väärää esitystään; hra Beta on katsonut mukavammaksi keinotella, luottaen lukijan huonoon muistiin, jossa me kuitenkin toivomme hänen erehtyneen. Tämän yhteydessä tahdomme oikaista hra Betan toisenkin harhaanvievän huomautuksen, joka on syntynyt sen vuoksi, kun hra Beta ei ollenkaan tunne niitä keskusteluja, joista hän puhuu, vaan perustaa kertomuksensa muutamiin satunnaisesti kuulemiinsa pikkutietoihin, jotka hän on sitten väärin käsittänyt. Hän mainitsee nimittäin, että kun joka näytäntöillan tulot teatterikauden kuluessa lasketaan 850 markaksi, olisi johtokunta kärsinyt tappiota, jos se olisi luovuttanut teatterin Suomalaiselle seuralle vaatimatta mainittua summaa. Kovaksi onneksi ei ole koskaan ollut kysymystäkään varsinaisen näytäntöillan saamisesta, vaan johtokunta on nimenomaan kaikissa keskusteluissa vain ollut taipuvainen myöntämään maanantain — siis ei-näytäntöillan. Se päiväkustannusten lisäksi tuleva maksu, jota se vaatii, on siis puhdasta lisätuloa.