Berends herra aikanansa
Aina oli aimo mies.
Työnsä kerran alkamansa
Myöskin lopettaa hän ties.
Maaksi Peippolan ens yönä
Tuli tuima tasoittaa.
Muu ei isännällä työnä:
Vaivojaan vaan valittaa.
"Mut ei hädäst' itku päästä",
Niin hän miettii vihdoinkin;
"Itse auttaa itsens hä'ästä,
Se lie keino viisahin."
Aika riensi. Riemahdellen
Piti Berends pitojaan.
Vieraista yks ilkkuellen
Silloin alkoi kertomaan:
"Hyöty suuri rovioista
Olevan ei näytäkään:
Peippola nous raunioista
Ehompana entistään."
Hovistansa vielä kerran
Berends herra ratsastaa.
Tulta iski silmä herran,
Tulta orhi korskuaa.
Joutuisasti hepo juoksi,
Kohta kulunut on tie.
Ratsu talon uuden luoksi
Isäntänsä tuiman vie.
Talonpoika pellollansa
Työssä on kuin ennenkin,
Hälle herra ratsultansa
Ärjyy äänin vihaisin:
"Julkeutt' en vielä moista
Nähnyt ole milloinkaan!
Kuinka taloa teet toista?
Teetkö senkin palamaan?"
Talonpoika joutuisasti,
Herran eessä paljain päin,
Kumartaapi maahan asti,
Vastaa herralle nyt näin: