"Se on talonpojan työksi
Aina tullut Suomenmaass':
Minkä herra maahan syöksi,
Rakens' talonpoika taas."
Huokaavat kentät.
Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
Joita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet,
Eikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan?
Turhaanko he henkens heitti parhaat miehet Suomenmaan?
Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet,
Joita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet,
Voisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen?
Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?
Näin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan,
Mutta vastaukseks aina huokauksen vaan mä saan.
Huokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa;
Mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa.
Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
Huokailkaatte siksi, kunnes usvat kaikk' on selvinneet;
Huokailkaatte siksi, kunnes Suomen sydän sykähtää,
Kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää!
Huonontunut aika.
Tuo lintu lauleli lehdikossa
Mun ennen lapsena ollessain,
Ja maaten oikona nurmikossa
Mä rinnoin kuuntelin riemukkain.
Se laulu huoleni kaikki poisti
Ja mielen vaivutti unelmiin.
Silmälle sielun ne hohtain loisti
Ja viittas aikoihin lumooviin.
Oon jälleen täällä ja nurmikossa
Veltosti taasen mä oikoilen,
Ja lintu laulaapi lehdikossa
Juur' yhdellainen kuin entinen.