Mut Sanna nauroi ilkkuen:
"En usko kavaloita!
Mä poikani kai tuntenen,
Mua pettää älä koita.
Hän on niin hieno, valkoinen,
Ei musta noin, ei karvainen!"
He kahden sitten elelee
Mökissä matalassa,
Mut äiti yhä käyskelee
Rannassa katsomassa,
Ett' eikö saavu poikanen
Tuo hieno, punaposkinen.
Ja vuodet vieri, vanhuuttaan
Jo kuoloon Sanna vaipuu
Ja höpis vielä kuollessaan,
Äänessä toivo, kaipuu:
"Jo kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän!"
Mut pappi lausui, manalaan
Menneeksi Sannan kuullen:
"Näin moni vartoo onneaan,
Sen etähällä luullen,
Ja tiedä viel' ei kuollessaan,
Kuink' eli likell' onneaan."
Laulumme.
Miks moitit, Suomi, että laulajoillas
On heikko ääni, heikko kuntokin,
Ja että Wäinön kannel vainioillas
Ei enää kaiu sulo sävelin?
Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa
Ja intons sumeassa surkastuu;
Ei voimakkaana virtaa laulantansa,
Vaan vienoks valitukseks muodostuu.
Mutta jos Suomi kerran rohkeasti
Sä astut vapauden taistohon
Ja murrat kahleet, joihin viekkahasti
Sun voimas, onnes kiedottuina on.
Niin silloin kanteleelta katoaapi
Se este, joka tukehdutti sen,
Ja korkealle laulu kohoaapi,
Kuin lintu häkistänsä paeten.
Elias Lönnrot.