Ja pojan tähden pienokkaan
Hän kyyneleensä nieli,
Ja työhön ryhtyi ahkeraan,
Vaikk' karvas oli mieli.
Mut poika kasvoi, voimistui,
Ja äidin mieli rauhoittui.
Ja vuodet vieri, haluaa
Merille poika päästä;
Mut äiti pyytää, varoittaa
Ja kyyneleit' ei säästä,
Vaan suostuu vihdoin kuitenkin,
Ja poika laivall' lähtikin.
Nyt Sanna, kaiho mielessään,
Kotona töitäns jatkaa,
Ja peloin miettii yksinään
Tuon rakkaan lapsen matkaa.
Ja aika kuluu, kuluu vaan,
Ei mitään kuule lapsestaan.
Nyt usein kesken kiiruunkin
Riens rannan äyrähille
Ja katsoi silmin vetisin
Laineille läikkyville.
Ne kuohuilee, ne vaahtoaa,
Mut tietoja ei niiltä saa.
Vaan vihdoin tiedot saapuvat,
Joist' tyyntyne ei mieli:
"Sun poikas aallot ahnahat
Tuoll' ulapalla nieli.
Jo vuotta toista ollut on
Hän hotehissa Vellamon"
Se isku sattui sydämeen,
Rajusti Sanna parkas,
Ja kavahtaen seisalleen
Hän rantaan meren karkas.
Siell' aallot tuimat kuohuilee,
Hän kysyin niitä katselee.
Mut vihdoin huus hän raivossaan:
"Ei Luoja sitä sallis!
Ja valhetta en uskokaan,
Eloss' on poika kallis!
Ja kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän".
Ja siitä päivin järkeään
Ei Sanna enää saanut,
Yks miete vaan ol' mielessään,
Ja hokemast' ei laannut:
"Jo kohta, kohta saapuu hän
Luo äitins hellän, itkevän!"
Ja vuodet pitkät vietti hän
Näin synkkää eloansa
Rannalla meren hyrskyvän,
Höpisten lausettansa.
Ei muuta enää sanokaan,
Nuo sanat vaan on huulillaan.
Mut kerran rantaan mökkisen
Venheessä vieras sousi,
Mies pitkä, tumma, partainen,
Ja siinä maalle nousi,
Ja huusi: "äiti, tunnethan
Sä poikas ainoon, armahan!"