Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:
Uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden ta'a.
Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän:
Työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.
Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois.
Kivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois.
Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää:
Eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.
Työ on tehty, perusteena
Vastaisuutemme se on.
Työmies laski uupuneena
Päänsä iki lepohon.
Surren seisoo Suomen kansa,
Lailla joukon voitokkaan,
Jolta, juuri voittaissansa,
Paras urho temmataan.
Kunniata haudallansa!
Hänen raivaamans on tie,
Jota kulkee Suomen kansa:
Uusiin voittoihin se vie.
Voitot, joit' ei unhe peitä,
Mitkä Suomi saaneekin,
Kunnian ne seppeleitä
Haudalle on Lönnrot'in.
Juhana Vilhelm Snellman.
(Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa
Toukokuun 12 p. 1881).
I.
Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan.
Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
Ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään.
Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin
Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.