Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
Ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.
Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö,
Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö;
Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
Heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.
Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.
Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
Ja äänet hälle kuiskaa: "jo kuole kurja pois!
Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois?
Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas."
Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
Mut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan.
Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,
Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.
Sen minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,
Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:
"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs
Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs."
"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo:
Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.
Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas,
Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."
Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo.
Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo.
Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
Sen *haudan* partahalta vei *elon*-taisteluun.
Näin *Snellman* kansans nosti, sen taisteluhun vei:
Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;
Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,
Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.