Se laulu vienon-suruinen
On niinkuin luonto Suomen;
Mut myöskin lämmin, toiveinen
Kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen
Ja lempee hehkuvinta:
Sen laulun tunsi omakseen
Jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan
Ja epätoivon poisti,
Se näytti, kuinka onni maan
Silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien
Myös lietsoit pyhää tulta:
He opeit maansa rakkauden
Ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsiin tarttuvat
Ne lumoin mahdillansa;
Mut lapset kerran varttuvat
Ja ovat Suomen kansa.
Vaikk' kätkettynä sydämiin,
Ei haihdu aatteen taika,
Mut kerran kansain näkyviin
Sen nostaa uusi aika.
Hyljätty.
Mun Katrini, mun hyljäten,
Jo otti toisen kullan,
Kai murtuneena vaipunen
Nyt alle mustan mullan!
Niin raskas musta multa on,
Kun peitteeksi sen saapi;
Mut virta kuohuu vallaton
Ja luoksens houkuttaapi.
Ja rantahan sen onneton
Mä riennän kiihkoisasti:
Kai kavaluuttas, uskoton,
Sä kadut kuoloos asti.