— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.
Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.
— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.
— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.
Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!
Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.
Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?
Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.
Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy meitä nyt tervehtimässä.
He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa" ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"… Mutta toista oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin… Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja lyijykyniä… Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.