Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin herää hiljainen toivo.
Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.
Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava Berliniin.
— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen laivastoon… Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.
He onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he poistuvat.
Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan… Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä… Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja lapsilleen… Lupaamme viedä sen mukanamme.
Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava jo asemalle lähtöä varten valmiina.
Niin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.
* * * * *
Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.