Koska silloin ei ollut enää pääsötutkintoon aikaa muuta kuin pari Viikkoa, läksin astuskelemaan Jyväskylää kohden pienoisen matkalaukkuni kanssa, jossa oli omaisuuteni. Rahaa oli kukkarossani neljä markkaa. Sillä tavalla antauduin melkein kuin väkisin pakotettuna toteuttamaan paljon vaivoja ja varoja kysyvää suunnitelmaani vakinaisen toiminnon saavuttamiseksi.
Tultuani liki Jyväskylää, L:n kirkolle, tiedustelin siellä pappilasta kirjansitomistyötä, koska oli aikaa vielä viikkokausi jälellä. Sitä sainkin ja tein kolme päivää työtä, josta sain rahaa muutamia markkoja lähteissäni. Sitte pitkitin matkaani Jyväskylään. Kuljettuani jonkun virstan, ajatellen matkani tarkoitusta, tuli silloin tarkemmin kuin ennen huomiooni halpa ja kulunut pukuni, joka ei voinut käydä laatuun tulevassa asemassani, eikä ollut varaa muuttaa toisia. Varsinkin housuni olivat hävettävän huonot. Tuumailin yhtä ja toista keinoa saadakseni pukuni paranemaan, vaan se tuntui turhalle, sillä aika oli jo niin täperällä, ett'en voinut enää kaivaa — työlläni ansaita — ja häpesin kerjätä. Vaan "hätä keinon keksii." Ilma kun oli kaunis, menin tiepuoleen kauniisen koivikkoon metsässä suuren kiven varjoon liki järveä. Siihen istahdin ja rupesin tarkemmin housujani tutkimaan, jonka johdosta huomasin niiden olevan vielä sisäpuolelta uuden näköiset. Arvelematta päätin ruveta niitä kääntämään, joka työ kävi hyvin päinsä metsässäkin, kun oli mukanani kirjansitomistyön varalla lankaa ynnä puukko ja neula, joilla saatoin, entiset ompeleet ratkottuani, ryhtyä parannustyöhön. Sitä ennen pesin nuttuni järvessä ja levitin kuivamaan puun oksille siksi aikaa kuin "räätäli talossa viipyi." Sitte ompelutyöhön. Kun olin ensi kertaa sellaisessa työssä, en tohtinut purkaa muuta kuin yhden sauman kerrallaan, koska pelkäsin ett'en saisi kappaleita paikallensa, jos olisin yhdellä kertaa ne kaikki levälleen purkanut. Saatuani ensin yhden sauman paikoillensa ommelluksi, kiiruhdin purkamaan toista, ja erilleen saatuani ompelin senkin kiinni samoin kuin ensimäisenkin. Niin jatkoin työtäni sauma sauman perästä, kunnes vihdoin suureksi mielihyväkseni housut olivat uudelleen koossa. Aurinko paistoi jo luoteelta ja jotenkin alhaalta, kun näiden omituisien työhetkien jälestä, aivan tyytyväisenä korjaantuneesen pukuuni, lähdin astuskelemaan Jyväskylää kohden.
Ehdittyäni jo niin lähelle kaupunkia, ett'ei ollut enää muuta kuin puolen peninkulman matka kuljettavana, saavutti minut eräs kaupunkiin matkustava hevosmies ja tarjoutui viemään viidestäkolmatta pennistä kanssansa kaupunkiin. Siihen suostuin ja sain siis kyydillä ajaa loppumatkan kaupunkiin, jonka ikkunoista iltaruskon hohde kimalteli. Omituiset olivat tunteeni; ajattelin monivaiheista elämääni ja nykyisiä suuria aikeitani. Kun olimme tulliportista ajaneet sisälle, ajattelin: "saa nähdä, mahtanenko todellakin täällä tulla viipymäänkin!" Kaupungissa sain yöpaikan eräässä matalassa majassa, jossa oleskelin muutamia päiviä tutkintoja odotellessani sekä myös tutkintojen ajan.
Aivan kykenemätön olen selittämään sitä sisällistä tilaani, jonka alaisena vietin ne päivät. Jotenkin voinee sen arvata, kun ainoasti mainitsen, että rahaa oli kaupunkiin tullessani 3 markkaa 50 penniä, joka jo niiden päiväin kuluessa loppui kaikki. Kulunut pukuni ynnä joku paita laukussani olivat ainoana vaatevarastonani, samoin kuin ne kuluneet kengätkin, jotka oli jalassani, olivat ainoani. Varallisia ystäviä ja tuttavia, joilta olisin voinut apua toivoa, ei minulla ollut. Kovin synkältä näytti tulevaisuuteni. Omantuntoni kalvavat nuhteet, jotka kiusallisesti soimasivat minua siitä, että tämmöiseen kohtaloon joutumiseni oli oma syyni, estivät vapaan lähenemisen Jumalan puoleen. Ja kumminkin aikomukseni tarkotti koulunkäyntiin ryhtymistä seminaarissa!
Sentapaiset olivat mietteeni ja tunteeni niinä päivinä, jolloin suoritin pääsötutkintoni, jotka tuntuivat tykkänään unennäön kaltaisilta. Kumminkin ne onnistuivat hyvin, ja minut huudettiin seitsemänneksi mieheksi hyväksyttyjen joukossa. Se tuotti vähän elähdystä mielelleni. Ajattelin silloin tyynesti: "Saa nähdä, mille kannalle asiat viimeinkin selviävät!"
Kovaksi onneksi ei minun onnistunut päästä sisäoppilaaksi.
Seuraavana päivänä piti hankkia koulutarpeita, kirjoja, vihkoja y.m. Toiset näyttivät siitä asiasta kyllä huolta pitävän, mutta minulla ei ollut yhtään penniä rahaa. Vaan luottamukseni Korkeimpaan auttajaan sitte jo varmistui niin, että saatoin Hänelle useasti vuodattaa sydämeni. Kun ei ollut yhtään tuttavata kaupungissa, jolta olisin voinut saada apua, pyysin eräältä luokkatoveriltani 10 markkaa lainaksi muutamaksi kuukaudeksi. Hän antoikin mielellänsä sen. Sillä rahalla pääsin alkuun. Oppikirjat sain lainaksi muilta. Sitte jo ajattelin: "ehkä hyvinkin on Jumalan tahdosta ryhtymiseni täällä olemaan." Päätin turvaantua kirjansitomistyöhöni toimeentulovarojeni hankkimiseksi lukujeni lomassa; käyttämällä aikaa kaikin puolin mahdollisimman tarkkaan ja supistamalla tarpeet niin vähiin kuin suinkin mahdollista se kenties menestyisi.
Tuumasta toimeen. Kohta ensi päivänä ilmoitin luokkakumppaleilleni ottavani vastaan kirjansitomistyötä huokeammalla kuin kaupungin kirjansitojat. Heiltä sain töitä siksi riittävästi, että ansaitsin sen, minkä niukaksi toimeentulokseni tarvitsin, ja töitteni lomassa luin läksyni. Kun tuloni eivät kuitenkaan tahtoneet riittää hyyryni maksamiseen eikä äsken lainaamani rahan takaisin toimittamiseen, kirjoitin kotipitäjäni papille, pyytäen hänen auttamaan 25 markan rahalainalla. Hän täytti pyyntöni, ehkä vähän vastenmielisesti. Sillä summalla tosin en voinut saada suuria aikaan, vaan sain kumminkin maksaneeksi velkani ynnä entisen hyyryni.
Kovin vaivaloiseksi tuli kuitenkin semmoinen koulunkäynti. Suuressa puutteessani olin useasti pakotettu lukukauden loppupuolella lainaamaan tovereiltani miltä markan, miltä kaksi, ja kun en parhaalla tahdollanikaan voinut lainojani takaisin toimittaa, sain siitä tunnolleni syviä haavoja. Ja kun illat myöhään, toisinaan puoli yöhönkin asti, täytyi kirjoja sitoa, saivat läksyni siitä paljon kärsiä. Joulun kanssa lähestyvä pakkanen teki toimeentuloni yhä tukalammaksi, kun ainoa verhoni oli kulunut puku, josta jo olen kertonut, eikä mitään päällysvaatetta edes ollut. Paitanikin, joita oli vaan kaksi, kuluivat niin repaleiksi, ett'en kehdannut niitä pesiälle näyttää, vaan puhdistin ne itse yön seutuina salaa pienessä huoneessani, jossa yksinäni asuin.
Vihdoin tuli joululupa ja lopetti minulla surkeassa muistossa olevan ensimäisen lukukauteni seminaarissa. Isäni tuli pyynnöstäni hakemaan minua hevosella jouluksi kotia ja toi turkin tullessaan, jotta tarkenin lähteä matkalle. Muutamaa päivää ennen lähetti eräs tuttavani postissa minulle hyvänlaisen vaatepuvun lahjaksi, joten saatoin lähteä kotiväkeni näkyviin. Suuri oli sekä isäni että minun iloni kohdatessamme toisiamme lähes kahden vuoden perästä. Emme olleet toisiamme nähneet sitte kuin erosimme hänen minua kyydittyään kisällimatkoilleni. Saapuessani kotia, otti kotiväkeni minua ystävällisesti ja ilolla vastaan, ja heidän ynnä naapurien osottama ystävällisyys saattoi minut piankin unhottamaan kärsimäni kurjuudet. Vanhempani olivat varsin uteliaat saadaksensa tietää elämäni vaiheet viime vuosina, vaan en tahtonut antaa niistä heille paljon selvää. Toiste lupasin niistä kertoa.