Pääsiäisen edellä saapui lautamies luoksemme ja haastoi meidät oikeuteen vastaamaan töistämme. Emme vielä sittenkään osanneet yhtään peljätä, kun tiesimme olevamme syyttömät, sen jälkeen kuin sopimus, josta olen kertonut, tuli toimeen. Vaan kun se oli tapahtunut ainoasti meidän kolmen kesken, omientuntojen ollessa vierasmiesten sijassa, niin luotti kostonhaluinen riidanalkaja siihen, ett'emme me voisi sopimustamme toteen näyttää, vaikka hän kyllä voi näyttää sen toteen, että olimme hänen tavaroitaan ilman luvatta ottaneet käsille. Hän kävi vallan röyhkeästi kimppuumme. Minä halusin hartaasti sovintoa, vaan asiaan haastettu kumppalini ei suonut ollenkaan semmoisesta puhuttavan, semminkin kun meidän puolellamme oli nimismies ja kirkkoherra.
Asia jatkui niin, että muutaman viikon perästä mentiin oikeuspaikkaan. Vaan minun sydämeni sykki pelosta, tuntiessani itseni kykenemättömäksi asiaani omasta puolestani oikein vastaamaan, kun olin ensikertaa saapunut oikeuspaikkaan. Kohta huudettiin meidät esille. Kantaja kuulusteltiin ensin, sitte kumppalini ja minut viimeiseksi. Tuomari, joka kantajan selityksestä sai sen varmuuden, että minä todellakin olin lukon murtaja ja törkeään varkauteen syyllinen, ärjyi kohta minulle vihassa ja sai minut puheessani sekaantumaan. Sitte kuulusteltiin vieraatmiehet, ja niiden todistukset lankesivat yksinomaan minua kohtaan. Silloin näin, mimmoinen kohtalo odotti. Tuomarilla oli täysi syy tuomita minut lukon murtamisesta ja törkeästä varkaudesta semmoiseen kovaan rangaistukseen, joka senkaltaiselle pahantekiälle lain mukaan tuli. Hän jo uhkasi vitsoilla ja vankeudella. Pelastus näytti olevan myöhäinen. Silloin huokasin kenenkään tietämättä sydämeni pohjasta Herran tykö korkeuteen semmoisella uskon varmuudella, jommoista tuskin koskaan olin itsessäni tuntenut. Kuinka lieneekään asia selitettävä, vaan niin se kävi, että tuomari käski meidät heti ulos, kehoittaen sovintoon sekä huomautti myöntäneensä meille vielä semmoisen edun, jota ei oikeastaan enää olisi pitänytkään antaa. Samassa astuimme ulos, ja minä olin iloissani sovinnon toivosta. Vaan siihen ei kantajamme suostunutkaan.
Aika kiirehti. Ainoastaan joku minutti oli enää jälellä, kunnes meidät huudettaisiin sisälle. Silloin pistäysin kiiruimmittaan karjakartanolla olevan suuren havukasan sisälle ja antaunnuin siellä hätäni ja ahdistukseni suurimmallaan ollessa kokonaan Jumalan käsiin, rukoilemalla Häntä voimallisesti tulemaan avukseni, tunnustaen syntini, joilla hyvin olin ansainnut silloisenkin uhkaavan kohtaloni, ja päätin rukoukseni, eli oikeammin hätähuutoni, sanoilla: "tässä olen Sinun käsissäsi, tapahtukoon Sinun tahtosi!" Samassa huudettiin sisälle. Tuomari kysyi ensimäiseksi, olimmeko jo asiamme sopineet, ja saatuansa kieltävän vastauksen, sanoi hän julistavansa asianmukaisen tuomion. Minulla oli kumminkin rauhoitettu mieli ja vakuutus siitä, että "rukoukseni oli tullut muistoon Jumalan edessä." Juuri kun tuomari aikoi avata suutansa julistaakseen tuomiota, johtui mieleeni, niinkuin joku olisi korvaani kuiskannut, mainita semmoinen vierasmies, jolle kantajamme oli aikoja sitte puhunut sopineensa meidän kanssamme omavaltaisuutemme jo silloin, kun hän joulumatkaltaan palasi. Kummallista kyllä, ett'en sitä ennen ollut muistanut vierasmiesten hankkimisen aikana, vaikka olin joulun jälkeen juuri kysymyksessä olevaa miestä sattunut puhuttelemaan ja hänen omasta suustansa kuullut sen, mikä vasta mieleeni johtui. Näytti ikäänkuin Jumala olisi tahtonut varsin minun muistamattomuuteni kautta sen säästää hädästäni auttamisen välikappaleeksi. Samassa mainitsin sen kaikessa yksinkertaisuudessani tuomarille. Hän tosin nuhteli minua siitä, ett'en ollut ennen sitä hänelle ilmoittanut, mutta määräsi asian lykättäväksi tuleviin käräjiin, kehoittaen samalla, että sen siksi sopisimme. Hänkin jo huomasi, että riita-asiamme alkujuurena oli eripuraisuudesta kasvanut kostonhalu. Aivan kepein askelin astuin ulos, sydämeni ollessa oikein tulvillaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan sekä iloa ja ihmettelemistä Hänen ihmeellisestä läsnäolostaan hädässä auttajana.
Mielihyvällä ryhdyin toimituksiini oikeudesta palattuani, kun olin semmoisesta vaarasta tullut pelastuneeksi, jossa oli kunniani ja maineeni sekä koko maallinen elämäni olleet hukkumaisillaan. Sittemmin tuli meidän välillämme täydellinen sovinto.
Vaan koettelemukset eivät vieläkään olleet lopussa. Sattui näet semmoinen surkea onnettomuus, että kadotin varkaan käden kautta kaikki rahani. Siitäkös minulle hätä tuli! Kaikki, mitä olin suurella ahkeruudella ja säästäväisyydellä saanut varoja kokoon seminaarissa oloani varten, oli kadotettu, ja surkea köyhyys uhkasi turhaksi tehdä koulutoiveeni. Lohdutin kumminkin itseäni sillä, että ihmisyyteni arvo oli toki jälellä, joka maksoi enemmän kuin monta täyttä rahakukkarota. Olin alkanutkin jo liian paljon ruveta luottamaan rahoihini. Jos olisin saanut niiden avulla koulutoiveitteni perille päästä, niin olisi mielestäni ollut syytä sanoa samoin kuin Gideonin pelastushankkeiden aikana Israelin kansasta: Israel kerskaisi itsestänsä minua vastaan ja sanoisi: minun oma käteni vapahti minun vihollisistani. Olihan tarpeen minun, tulevan lasten opettajan, kokea semmoista itseeniluottamuksen lannistusta, että vastaisuudessa voisin oman kokemukseni nojalla lapsille selittää, mitä se on: "Hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman."
Semmoisen mielialan vallitessa päätin lähteä P:mäeltä Helluntain jälkiviikolla K:n kaupunkiin, toimittaakseni siellä hakemukseni seminaariin. Tosin semmoiset tuumat tuntuivat järjettömille köyhyyteeni nähden, vaan sisällinen kehoitus voitti epäilykset.
Tästä lähtein johtui elämäni vähin erin sille uudelle uralle, joka jo kauan oli toiveissani kangastanut.
XII.
K:n kaupunkiin tultuani toimitin, kuten olin päättänytkin, hakemuskirjani postiin. Eräs armelias herra oli minulle avullisena sekä neuvoillaan siinä toimessani että myös lahjoittamalla puolipitoiset saappaat, nähdessään minun niitä tarvitsevan. Myöskin eräs toinen herra auttoi minua 15 markan rahalahjalla. Nämät asiat tahdon kiitollisuuteni osoitteena heidän kunniakseen mainita.
Hakemuskirjojeni johdosta vastausta odotellessani tein matkustuksen kirjansitojantointa harjoittaakseni N:ssä. Siellä sain sitä työtä ainoasti sen verran, että ruokani ansaitsin. Kävin vielä toisessakin paikkakunnassa olevassa pari viikkoa saman työn tekiänä. Sitte jo saapui kutsumus-kirje seminaarista. Vaan sinne menoni tuntui aivan toivottomalle, ollessani köyhyyden kovissa kahleissa. Oli useasti oikein paha omatunto siitä, että luulin Jumalaa kiusaavani noilla hankkeillani, jotka näyttivät olevan järjellisyyttä vailla. Useasti tuskastuinkin jo moisiin tuumiini ja päätin vihdoin ne tykkänään hyljätä, luullessani niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan, kosk'ei Hän näyttänyt osottavan niille ensinkään myötävaikutustaan. Sen sijaan tein päätöksen lähteä piankin Karjalaan kirjansitojaksi ja oleskella siellä joku vuosi. Jos siellä näyttäisi työni hyvin menestyvän ja tuottavan rahasäästöä, niin laittaisin johonkin pikkukaupunkiin työtoimeni keskuksen. Muutoin olin niin kahden vaiheella elämästäni, ett'en tarkimmastikaan miettimällä tahtonut saada selville, mitä piti tehdä. Päätin kumminkin lähteä jo huomispäivänä matkalle Karjalaan ja jättää seminaari-puuhat tykkänään siksensä. Vaan sen päätökseni johdosta sain semmoisen levottomuuden ett'ei tullut yöllä unikaan silmiini, mutta aina nukkumaan ruvetessani tunsin ikäänkuin jonkun nykäisevän ja äänen kuiskaavan: "pois seminaarin." Aamulla noustuani oli minulla horjumaton päätös siitä, että seminaariin oli mentävä.