Kun iso perheemme ei voinut tulla toimeen isäni työansiolla eikä sillä vähällä, minkä viljelyksemme meille tuottivat, täytyi minunkin osaltani yhä edeskinpäin tehdä mitä voin elatusvarojen hankkimiseksi. Siihen tuli taas uusi keino. Kun olin joutuisa verkonkutoja ja etevyyteni siinä toimessa tuli tiedoksi naapurikylissä ja loitompanakin, niin alettiin minua kutsua kyliinkin sen työn tekiäksi. Sittemmin vietiin minua kilvalla talosta taloon niinkuin jotakin "mestarimiestä" verkkoja kutomaan ja valmiisen kuntoon laittamaan. Siten ansaitsin ruo'an ja jonkun verran palkkaakin, joka tuli kotiväkeni hyväksi.
Kesän tultua pyysi minua vaarini, joka oli pitäjän kuuluisa "venemestari", luoksensa, opettaakseen venheentekotaitoa. Siihen suostuin ja olin kesän hänen opissaan. Monta kymmentä venettä valmistui sillä ajalla. En kumminkaan halunnut pitkittää sitä opintoani, vaan jätin sen taidon hankkimisen kesken. Sen hyödyn siitä kumminkin sain, että sittemmin muutamien vuosien kuluttua tein jonkun veneen aivan omin päini valmiiksi.
Seuraavan talven tultua ryhdyin jälleen verkkotyöhöni, jota toimitin sekä kylissä että kotona. Sen ohessa sain vastustamattoman halun viulun soittamiseen. Kanteleen soitto kävi jo kovin yksitoikkoiseksi. Vaan jos mieli päästä uuden soittotaidon alkuun, tarvitsi ensin saada täytetyksi kaksi tärkeätä ehtoa. Ensin piti saada itselleni viulu. Sitte oli tarpeen ahkeraan kuunnella n.s. "pelimannien" soittamista. Monien hankaluuksien ohessa saatoin kutakuinkin täyttää molemmat mainitut ehdot.
Soittokalu oli itseni tehtävä. Vaan eipä se niin helposti käynytkään päinsä. Useat kokeeni menivät pilalle. Jos olisi ollut edes täysi vapaus siinä muutoinkin niin vaikeassa tehtävässäni, niin olisi se ehkä paremmin luonnistunut, vaan isäni oli kovasti sitä vastaan. Sentähden täytyi minun saunassa yöllä, muiden maatessa, tehdä tuhrustaa työtäni. Mutta eipä siinä vielä kaikki vastahakoisuudet. Kun vihdoin sangen suurella vaivalla, useiden turhaan menneiden kokeiden perästä, sain toivomani ilokalun niin valmiiksi, että se oli vain kieliä vailla, uskalsin iloni hurmeessa tuoda kalliin esikoiseni, isäni poissa ollessa, äitini näkyviin. Asetin sen kunniapaikalle, tuvan peräseinällä olevaan naulaan. Vaan samassa saapui isäni kotia. Mittasi vaan verkon ja huomasi sen liian vähän jatkuneeksi poissaolonsa ajalla. Samassa törmäsi hän kiinni aarteeseni, juuri kuin kissa hiiren niskaan — niin minä itsekseni ajattelin — sieppasi sen naulasta ja lyödä rämäytti pöytää vasten rikki, niin että sirpaleet lensivät ympäri tupaa. Semmoinen surkea tapahtuma murti iloisen mieleni sangen katkeraan itkuun. Mutta eipä sallittu edes silläkään tavalla vapaasti huojentaa huoltani, vaan uhattiin selkäsaunalla, jollen pian lakkauttaisi "ulinaani" ja kävisi verkkoni ääreen. Mikäs siinä auttoi; täytyi, vaikka vastahakoisesti, taipua.
Haikean surun alaisena kului joku päivä. Mutta sitten sai entinen kiihkoni jälleen vallan. Uudestaan ryhdyin nakerrustyöhöni, ja monta yötä valvottuani saunassa, sain kadotetun kamsuni sijaan uuden, entistä paremman. Jonkun aikaa sitä salasin, ja kun isäni sittemmin pääsi asian perille, kehotti hän minua tuomaan se näkyviin. Huomatessani isäni mielen suvaitsevaksi uutta vaivaloisuuteni tuotetta kohtaan, toin sen ihmisten ilmoille. Isäni huomasi sen hyvänlaisesti onnistuneeksi ja oli avullinen kielien laittamisessa.
Sitte alkoi uusi työ soittotaidon oppimisessa. Käytin ahkeraan kaikkia mahdollisia oppimisen tilaisuuksia hyväkseni, kuuntelemalla muiden soittoa. Niin kului verkkotyöni ohessa se talvi ynnä osa seuraavaa kesääkin. Kun heinän teko-aika joutui, sain seurata isää kylissä hänen niittourakoitansa auttamassa. Samoin sain tehdä leikkuu-aikanakin. Meidän silloiset pienet työvainiomme myönsivätkin kyllin aikaa kyläisille töille.
Syksyllä alotin rippikouluni. Taasen seuraavan talven aikana toimitin verkonkutomis-ammattiani enimmäkseen kylissä. Kun soittotaitoni alkoi ruveta tyydyttämään itseäni ja muita, sain sitte jo sillä kunnian palvella tanssihaluista nuorisoa pyhäiltoina. Se oli mielestäni hauskaa! Ja entäs se arvo, minkä se myötänsä toi! Olihan se toki jotakin suuremmoista, kun "pelimannin" hakia saapui luokseni ja pyysi minua lähtemään tanssiaisissa soittamaan! Pyyntöä aina mielelläni noudatin ja sainkin useita kertoja esiintyä tässä "imelässä" virassa.
Kesän tultua päätin rippikouluni ja tunsin sen jälkeen voimallisia vetämyksiä sielussani taivaan puoleen. Vaan eiväthän ne kauan pysyneet. — —
Kun vanhempani olivat jo useasti tahtoneet minua toimittaa joko suutarin tahi räätärin oppiin vastoin tahtoani, ja taas syksyn tultua koettivat siihen pakottaa puoliväkisen, päätin lähteä sitä välttääkseni rengiksi, koska se ammatti paremmin miellytti, ja sain mieluiseni paikan lukkarissa. Silloin olin jo ohi elänyt ikävuoteni ensimäisen jakson, lapsuuteni ajan, monine vaiheineen ja uusi ikäjakso seurasi elämässäni, nimittäin nuoruuteni aika.