Eräänä sunnuntaiaamuna palveliain muuttoaikana syksyllä nousi äitini tavallista aikaisemmin yösijaltaan hyvin miettiväisenä ja totisena. Isäni ei ollut silloin kotona. Syytä olikin äidilläni miettiväisyyteen, kun minä, hänen vanhin lapsensa, oltuani hänen silmäinsä alla kasvatettavana 16 vuotta, olin muutaman tunnin perästä jättävä hänet sekä kotoni ja lähtevä suureen maailmaan oman onneni nojaan. Kyyneleet silmissä toimitteli hän aamuaskareitansa ja sen ohessa keräili matkalle lähtevän vaateresuja kokoon. Suuruksen aika tuli; viimeinen atria ennen eroani lähestyi. Äitini mielenhaikeus yhä vaan eneni. Vihdoin hän puhkesi kyyneliin ja lausui muutamia sydänsanoja nuorelle matkamiehelle. Silloin valtasi syvä liikutus sydämeni ja ruo'alle ruvettua ei syönti sujunutkaan. Halu tuli vaan pian päästä tielle. Se tapahtuikin heti. Äiti toi vähäisen pussin esille, jossa sanoi olevan kaksi paitaa ja kahdet housut sekä jonkun parin sukkia. Siinä oli kaikki omaisuuteni, paitsi viulua, jonka tahdoin jättää vastaiseksi kotia. Samassa nakkasin mainitun pussin selkääni ja läksin, hyvin vajanaiset jäähyväiset sanottuani, astua tallustelemaan renkiyspaikkaani lukkariin.
Vaikka olikin uudessa paikassani ystävällinen vastaanotto, tuntui kumminkin "kylmältä kyläinen koti." Silloisia tunteitani olisivat hyvin sopineet kuvaamaan kantelettaren säkeet:
"Ohoh kullaista kotia,
Armasta isän eloa!
Jos oli leipeä vähemmän,
Niin oli unta viljemmältä."
tai:
"Korea kotoinen leipä,
Jos on täynnä tähkäpäitä;
Vihavainen vieras leipä,
Vaikka voilla voituohon."
Hitaasti saavutti uni minut ensimäisenä iltana. Sillä vaikka väestön levolle käytyä piti minunkin "painautua pitkäkseni" ennenkuin tuli puhallettiin sammuksiin, niin ei "nukkumatti" minua vielä huomannut, ennenkuin suuri seinäkello, joka käydä raksutteli unen vallan-alaisten kuorsatessa, heleällä lyönnillään julisti uuden vuorokauden alkaneeksi. Sitte vasta silmäluomeni lupsahtivat vastakkain ja sain unen päästä kiinni. Vaan unen maukkaimmillaan ollessa saapui emäntäni noin kahden tienoissa tupaan ja paiskasi tullessaan tahallisesti ovea kiinni jotenkin voimakkaasti, että siihen heräsin. Samassa hän myöskin lausui: "noh, nouskaapa jo pois riihelle lähtemään!" Pian kapsahdin pystyyn ja niin tekivät muutkin. Kun kukin sai "riihivaatteet" muuttaneeksi yllensä, aukeni tuvan ovi ja riihiväki, johon minäkin kuuluin, astui vakavasti ulos käydäkseen lyhteiden kimppuun. Niinmuodoin sain riihenpuinnilla alkaneeksi työtoimeni uudessa paikassani. Päivän tultua ilmoitti isäntäni lyhyesti sen päivän työohjelman, jonka suoritettua olin iltasella rengin elämää kokenut yhden vuorokauden.
Niin kului päivä toisensa perään. Ikävä vaan tahtoi ensimältä jotenkin ahkeraan huomautella, ett'en ollutkaan enää siinä kodissa, missä vanhempaini ynnä veljieni ja siskojeni seura minua ympäröi. Vaan sitte, kun perehdyin hieman itseäni nuoremman talon pojan kanssa, poistui viimeinenkin ikäväni, ja sittemmin tunsin oloni niin mieluiseksi, ett'en sen parempaa kaivannutkaan. Noin puolitalven aikana tunsin jo pimeässäkin tallin oven ja löysin kaivon pyrynkin peitosta sekä tiesin, mistä "Kolmisopen" niitylle tyhjän heinähäkin kanssa mennään; tiesin myös halkometsän, ja havukasat pelloilla todistivat, että olin kuusikossakin osannut käydä; mutakuormat karjakartanolla ilmoittivat, että talon suomaallakin olin joskus pistäytynyt, niin, mikäpä niitä nyt kaikkia muistaa. Se vaan on pääasia, että olin talooni ynnä sen töihin jo täysin perehtynyt.
Samaan aikaan heräsi taas jonkun aikaa kaihossa ollut oppimisen haluni, saaden kiihotusta lukkarin lasten laskennon ja kirjoituksen harjoituksista. Täytyi ryhtyä kiihkoani edes osittain sammuttamaan yksinkertaisilla opin harjoituksillani. Milloin vaan suinkin sain tilaisuuden, niinkuin pyhinä ja iltasilla myöhään muiden jo maatessa, opettelin kirjoittamista ja luvun laskua. Mainittu talon vanhin poika, joka oli ennestään kirjoituksen ja laskennon jälillä, auttoi alkuun ja yhtyi kanssani innolla yhä eteenpäin rientämään. Laskennon opettajana oli meillä Weimberg'in toimittama "Luvunlasku oppikirja." Äärettömällä ahkeruudella ja vaivalla opettelimme sen johdolla, paitsi kokonaisia lukuja, myös tavalliset murtoluvut laskemaan ennen talven loppua. Siihen tuhlaantui myös osa talonkin aikaa keväällä hyvillä ilmoilla, kun me, ollessamme kahden metsässä halon hakkuussa tai muussa ulkotyössä, ryhdyimme kiihkoamme tyydyttämään siten, että veistelimme puun kylkiä sileäksi ja siinä numeroita käyttelimme. Se tuli haltiaväenkin tiedoksi ja saimme heiltä aika nuhteita.
Kesän tultua asiat taas paranivat ja haltiaväkeni tyytyväisyys varmistui niin minua kohtaan, että pyysivät vielä toiseksi vuodeksi palvelukseensa, johon myöskin suostuin. Alkupuoli seuraavaa vuotta kului hyvällä menestyksellä, vaan sittemmin sain pahan taipumuksen kortin lyöntiin. Se meni jo niin pitkälle, että vietin usein päiväkaudet metsissä työpaikoilla kortinlyömisellä kumppalini, talon oman pojan kanssa. Sekin tuli pian talonväen tiedoksi ja siitä seurasi taasen meille kovat nuhteet, mutta hyvin vähän se auttoi. Kun emäntä pakotti kerran meidät antamaan kortit hänen polttaakseen, teimme niiden sijaan tuohesta uudet ja niillä koetimme haluamme tyydyttää.
Vihdoin kyllästyneinä moiseen ilkeään tapaan, lakkautimme sen ja parempi aika taas seurasi elämässämme. Kesän tultua teimme ahkeruudella työtä ja haltiaväkeni mielisuosio taas kääntyi minuun niin, että pyysivät vielä kolmanneksi vuodeksi palvelukseensa, vaan siihen en saattanut palkan pienuuteen nähden suostua, mutta muutin syksyllä toiseen, edullisempaan paikkaan rengiksi.