Samojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä taitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta tinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän. Innostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja näytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät halunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi, ennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi aittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet oleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa talossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa. Itse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet, ennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen palasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä alakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla haltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole kuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut vaimonsa.
Samana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko vanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja hänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan kertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli vanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja huuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli. Tahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota soitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien yhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun sävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa omituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva hämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen kuulijakunta.
Ennen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka suupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien asuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden, että korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja siten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin takia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista. Tuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen huomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta oli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan gramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää mitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä iloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.
Eniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät taudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee nimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita lapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti itsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa, ja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista astioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se, että on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.
Yli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä piakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan lähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.
Kolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista majoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut kolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja tuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat venäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa. Alempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset luolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita huonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin jäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja savesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin jossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä tuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan -55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa lämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi alkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin haarajoelle asumaan.
Tällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta, työskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista tuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä ja tasaisia teitä — lukuisia vesistöjä pitkin.
Vastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu siperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta, painostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin kahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin pakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut minkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta maailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui joskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden tarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi hautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat. Myöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista vapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden, että minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain puoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin erehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan välttää sentapaisia olosuhteita.
Miltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen, kinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan. Talven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin kotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi minussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata — mikä ei ole tarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme, siksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin ja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla etelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista maista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja yksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja yöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla suhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä lepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin saadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta, heitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut niiden keväistä iloa häiritä.
Kaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita rannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli muodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli mahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin paljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla tundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten rinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan kuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto voi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä. Mutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa voimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta luonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa en ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus, joka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman kilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu mereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen joen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei mitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan, ennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä alkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja liikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja suunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka muodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät eteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät taistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja uusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen rauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin vesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.