Heti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko seutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa pimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja aluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen runsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään täydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin vesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan tervetulleet terveiset ulkomaailmasta.

Vähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni leipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani — yksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien — olin menettää henkeni. En ollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky pimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen. Tästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä toivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään jurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata missä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta tuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui kuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos hevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani pidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden pinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti liikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon aikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn jälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin näkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin kuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta erotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen menettelytavan — pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki hetkeltä halkeilivat yhä enemmän — ajoin hevosen veteen ja itse jättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi hevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka kellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin siinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani. Silloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä että rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut ja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa — joita yrityksiä Tymskoen niin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella oli seurannut — ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka jääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin viimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä jatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei vain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti enemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan aikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen. Kylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta pelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.

Ennen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle kävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin omalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti tarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin opinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta. Ostin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun veneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin sitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja aikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea pitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani varten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha kielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli hyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia ja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen eikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs ostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten varoituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan alkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen varrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan varrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa olivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska siten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja nopeammin kuin talvisaikana.

TYM-JOELLA

Kun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja hyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty, tuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä, että joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan tulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä. Kokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen ruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät laivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä. Alkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme ajelehtia myötävirtaa ja -tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle. Minä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni sivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa jälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä intoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka kerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin heidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän matkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat nauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo muutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän kolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani, jollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli nukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen hetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista tasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi pitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja soimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian valui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli minun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen, jotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan, ennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua tupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään ehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta, jonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä palohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli minulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja vesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja sitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää vaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä heräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua pilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa. Ennenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle, olivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä kului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän varastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja vihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena heidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys, vaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia eväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja tuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen oli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen vähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin onnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä hanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.

Tym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka lähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin kuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen etäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä ympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat, setripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu on tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista vesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään kauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään kauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin puoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen eriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan, levotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden setripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan hiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua heräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi kunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan myöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne vaikenemaan.

Keväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme sauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja sääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80 virstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä suurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä eikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että minulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään kilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme olivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme tiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät särpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa hämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen kokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan, kun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja lintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen lepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin pysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme eteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle nimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan korviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen "laivaston" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla kivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla piilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät ruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään sangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme päättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan viimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa ihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa matkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet löytämään vain yhden ainoan perheen.

Tuo liikkuva leiri, jossa koirat — samojedeilla on näet aina koirat mukanaan — pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä päivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta puodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen vielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa vailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin Obille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista minulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa lyhykäisyydessä kuvata.

Viipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat olivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen toisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen, koirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut kalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen veneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen isäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa ilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä samojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut voidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat tiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat sopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista kilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita kaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä tavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi kulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä välin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen kauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla. Jokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin voivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja pöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut kultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät, kamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja kaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa maksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi hankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.

Rannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena oli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät minkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat, samojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli ominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja lörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki sielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi touhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja korttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat paraiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin. Venäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa nylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä siinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa markkinoilla myytäväksi.