Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli 30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.

Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella, että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi elämään satakin vuotta.

Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö. Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen, silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.

Näiden kahden teologin seurassa — toinen heistä oli melkein shamaani ja toinen melkein pappi — lähdin samoilemaan jokea pitkin Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.

Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen, vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois. Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle, missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin suruttomasta elämästä.

Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon, ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.

Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti, vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa — vapauttajaa. Heitä oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä. Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla, lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.

Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo toinen miehistäni kielimestarina.

Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on, että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan laajentamista varten.

Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen, silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin me pyydystelimme suuret määrät.