Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan, jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät uinuvia rikkauksia — metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin kauniilla paikalla.
Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.
Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille suositeltiin.
"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.
"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä hämmästyneenä.
"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua, vuotta aikaisemmin Kievissä.)
"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä, hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen kysymystensä johdosta.
Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. — Syynä siihen, että kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia, oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.
Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.
* * * * *