Vaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä opintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi saada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun puettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi pahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että venäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui toimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet, että kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin meistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen väärinkäsitystään.

Tymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia tutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia. Näiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään viekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin tungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset mittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa selvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta samojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää, olivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti tunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena isänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun vallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden. Tämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian hyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla tutkittavakseni.

Mutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi aivan mahdottomaksi saada samojedeja — miespuolisia nimittäin — riisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja, tarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli kaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä ennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen usein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita, mutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia, oli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa — jota muuten tuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä tarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten uskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka sattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on joutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista silmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille henkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on minun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti toimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista tarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa suojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se kuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista nähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä suksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen asian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan aivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että "naturalia non sunt turpia".

Castrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin kuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti n.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis myöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat siellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden, ettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene peittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin retkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa herättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia: Raunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka sisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin sisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla toisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt — sivujen pituus vaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä — olivat varmaankin linnoituksen sisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa on, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50 vuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat puoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät puusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään. Mutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä oli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin suuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät tiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja muutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen vuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan, jolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin maassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat silloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta, sotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella heimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää oleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus saattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin Narymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken maahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat luultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot, joita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä. Noissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille veronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin vaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein hautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä lepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat kaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin sisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään sellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä niiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei luultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita samojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan ukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia suojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin hyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä asuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän vaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen lähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä poistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he silloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin. — Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä muinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia. Suuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee kaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi kaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt pienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua. Samojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna henkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että sitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä unta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He kertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka olivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä täällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni. Vaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri "en metmask ifrån Orienten", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain palasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen tautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi rangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.

Kaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani pakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt noihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui nopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö oli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin keuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut tehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä päivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti palaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen palorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut istua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea soutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi ruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata uivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme samat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen vesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia kuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan siellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä. Sillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he nimittävät "äidiksi" ja runollisesti "sieluksi" l. "hengeksi". Ja todella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin tekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.

Tymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset miehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin usein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.

Oleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin lähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov Jar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän laadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja suurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on haudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus tulevaisuudessa kaivetaan esiin.

KRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA

Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.

Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit. Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä asuvista samojedeista.