Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.

Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin, kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin milloinkaan unohtaa.

Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa päivän tuloa.

Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa (pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa, joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita, mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin, jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet, sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen, vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja, kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.

Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan, nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.

Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.

* * * * *

Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen, joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus. Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.

Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään, jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua, kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.

Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.