Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin. Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.

Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen kanssa.

Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja. Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen, joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka alkavat: "Terve, rakas kummi!"

Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia, voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia. Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä, ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään. Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti eroavan edellisestä.

KETIN SAMOJEDIEN USKONTO

Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä. Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien ystäviemme kanssa.

Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.

Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi. Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa, olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.

Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle. Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien, sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli, niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli, työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut, ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia, suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran se aika kyllä tulee.

Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).