Kuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja päivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja vain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin alkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita taloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja voidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta onni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet painua takaisin tundroille.
Joulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa pohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään, joka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen. Kivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä kaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa ja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo on tutustunut. Hänen leiriinsä — sillä tälläkään paikkakunnalla eivät kaikki elä sovussa — kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri, joka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut venäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut neljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita, jotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen leiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden joukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin. Papistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies. Hänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan luostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei luultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä lähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita yhteensä on.
Palattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää seurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä kuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein miellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat noita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain suuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen ruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää hankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä välttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan häntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin vuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle tsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät varsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä pristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi kuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan hävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa. Tätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti saattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.
Munkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he viljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he vartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli 200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös murhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa keskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin kirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen tuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat vahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa tutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi vainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi. Yksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena palvelivat.
Joulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa pyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös ruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä jo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa toimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon kunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut yhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli tosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut kristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin kaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä hänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt tehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa kastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut heille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta, ja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään yksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan ostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy samojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun "helvetin tulen pelkoa ei saata sytyttää jäiden keskellä", niinkuin Jack London sanoo, oli enemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja halvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin omin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on pakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille kuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut matkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli kuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla odottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin alkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että lähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita ja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan toisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he halukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli mahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään kylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on useasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja pakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla toivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta vääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen minua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan arvoa vailla.
Pahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He ymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan. Samojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20 ruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi. Nyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja, joita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa alkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän anasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä hintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä suorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui, että hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös teki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä kukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime vuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet raakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja viinaan-hukuttamisen välillä.
Monastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista kotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa eroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla hyvin sattuvalla tavalla: "Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa kansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin tavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain puhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa, tatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti kirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia ruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka edullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja raskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät poskipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin vähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan on tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin sekä ostjakki että samojedi." Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani vain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa eroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää kieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä rikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan. Hyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin, joka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan aavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan käypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole esittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös Jakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla tai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja Pohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi yksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen alkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän omien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita, joissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.
Muista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia ostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin heidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon vanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat kansansa suurena sankarina.
Monastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten elokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se oli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun sen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä aikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin vain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.
Ennen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan Turuhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan. Tämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä, mitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet, olisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi kokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän (-15° C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla pyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta polttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti saman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja pitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa: "Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti pitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla kuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan kyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa paleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä onnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi palata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä." Rikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia, niissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin. Tämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua tundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin luonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle, mutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on mahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen säkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli vapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin, mutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta, koska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli epämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan suljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa lämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia eteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla vaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa säilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle kerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa käyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää vahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan pysyin paikoillani enkä luisunut pois.