Dudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu hyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja lunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli tuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema hyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra leviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle. Dudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on täydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja kaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista suloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan heidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä olleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan päinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut ollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista väsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut jaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov nimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta maailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito siperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän gramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin hänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa viettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.

Dudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei paista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen aikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli. Mökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset eivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää. Tundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei nukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun myrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä ympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin vähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.

Silloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja tundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki kantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman idän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet taistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla, missä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.

Heitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä tuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua jälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia kesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä Jenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin säkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli ketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa takia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä pakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian pohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he varovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat ja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin saapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut. Saappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä lasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita veitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana ovat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla ja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.

Monta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja hankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja. Harvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole tavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema ja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset, sivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä elämää edustavat miehet.

Dudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan seuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin koiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin. Pakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen siivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei saattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin etsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa, sillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan edemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta meidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme kiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni etsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn taukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen tunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen paikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme hökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa. Matkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli kylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla, tulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä asettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua hieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja kunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja syötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme yön kuluessa oikein hyvin.

Paluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein tekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei kaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja jotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin keskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein keripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.

Uuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean poron vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla taipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan minulle tuttuun ihmiskuntaan.

Monastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän vuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset hääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä kenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi kertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla ja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.

Joulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä pääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa tervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja kaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee kieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä loistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä, minkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen saksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa "Herra armahda" ja polvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla koristettujen pyhimyskuviensa edessä.