Kesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille ystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54 asteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen odottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.

JENISEILTÄ TASILLE

Tammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin kirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta samojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat, asetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä kaloilla ja kuivilla korpuilla — eväillä yhden kuukauden ajaksi. Turuhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua alkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan matkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin uteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli saanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin ruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä ihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan avonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta talvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa ei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa puvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän yritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja kirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut itsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää retkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten ilmoille.

Kun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt ja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen taaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin. Ilta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi taivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti siitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan sydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja. Vähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui ääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut yhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina yli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä tuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden valtakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin lentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen ihmeelliseen maailmaan.

Matkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500 kilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla yli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut, eivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden heikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt, jotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä tai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme kokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan löytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin vastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea porot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen narttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli painettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme myrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten, ruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa tilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti kulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli mahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa hitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut ajatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä matkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä seurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että he muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä. Myöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka voittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet koko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa. He ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen nukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa, niinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin suloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi, enkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada ummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä, heräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain tyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä lumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla näkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan kirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin hitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän oli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle lepopaikalle ennen Tasia.

Täällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja risuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä. Tässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen minut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä "huonetta" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti jumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut pääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä, mutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä tuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut odottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa persoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän syytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta siitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he joutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä haukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti heidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti sättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita korvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi hänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut esiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä pontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.

Tammikuun 13 p:nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva temppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka täällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä ainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen kirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä paljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli, jota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan. Verrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki. Sen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat, jotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa tukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä niin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi kauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan alistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät sen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja niiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa etsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut kuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla. Mangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha kirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa kuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle. Joen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella ei ole muita kuin samojedeja.

Joki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee Tasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen ja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja osittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole vielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja ainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona ei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi kelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien asuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä eri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä kiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa maan varsinaisten herrojen kanssa.

Kaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella eläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät kurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset kalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia asetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton päästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat pahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin erinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus hankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja niitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla liikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi vallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.

Poronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta toiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa riitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla satoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa poronhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta, eniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan, jotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien avulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään laitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja jalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä tarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä suksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he vangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla taidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti ole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan hankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen jälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska porot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan tunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen niitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella sijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan pahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle sanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen läheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot, jotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat rannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten karkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään kalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja, joista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään varsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka etelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen ole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien mailla.