Syksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei vahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja josta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita, vedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien sääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan tuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti lämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin nyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä. Sydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja lämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut sellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin jakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu siitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille uhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee kenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa elonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko talven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi, jotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna. Kieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla on tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät. Poronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi tai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan. Pyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan jumalille tai lahjoitetaan köyhille.
Samojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat valjakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla yhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee ajajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein minkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta. Varsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten, että joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne poistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina yhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla nauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä mammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit, jotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan alitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen puisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu pääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin tasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin poikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on ajajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja vasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole varsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi ohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän kiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on kovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa vaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa, mutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle puolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa tapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja jota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin pituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä luunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja sillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on tekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on ajettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä seipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin täytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan päähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä estämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin, että se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä metsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta taituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja katkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea on hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen, mutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti viiputtaa.
Tavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia, jotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin levyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on kiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa kannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä nartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko molemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu sivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat pitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos niissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa kuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa puolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien kokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet puupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit valmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.
Ostjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin karjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa. Se onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat harvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia. Mutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta rangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen parhaan elukan. — Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen hyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä tavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä ja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on vain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta vaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20:een ruplaan puhtaassa rahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin että ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.
Tasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit, joissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat tavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi kelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla pieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan asustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja karjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja ampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän asuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne polttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän kuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan, raakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän useimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa hän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii itselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja kaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia, jotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.
Tas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista, että siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta. Poronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti vesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat tottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja suolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat tupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat vuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan ei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja teekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja lukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin paksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta jollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he sensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja heidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole meikäläisen maun mukaisia.
Ensi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman minkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät poskeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja nopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua lintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt kala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa. Jäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää. Kalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten keitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla. Osittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan, jolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin kuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään kalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä jokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin usein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja sitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja myöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan kiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta meillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa markkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he varmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän paraita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla. Se korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa välttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella pakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin mielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään samojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään vain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että yleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria voi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa. Ruoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en ainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin kuin porot.
Mainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut, nimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin tehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta pakkaselta, joka voi laskea alle 60° C. Alusvaatteet, joilla ei ole mitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä ostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka huolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on kestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat sangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei juuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten poronnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat sisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on tavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu. Naisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki. Lämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin miehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin alle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat vapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs "sak" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja johon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on koristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat ovat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova tahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina, koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti turmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket pahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka irtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja valkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin ruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia turkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että täysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia lapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia poronnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt varret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti saappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia heiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan tullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset tundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien alasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla olevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua vyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut esineet.
Olen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja, tunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla asuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he alkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä elävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri samojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei ole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä onnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä oleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim. mainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi kaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä alalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän satunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden auringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka äiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka kotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä osasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset suhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat säilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri ei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.
Minua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit, jotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen kulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän etelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin, ja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti hyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua tuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat terveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun jatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai keuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana raivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin muutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.