Kymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin kurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan nimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen. Muistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa niin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun aina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain vähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa itselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois, jäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää minkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia kilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä rannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme pitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi voineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija käsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa kirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti tehdyt iltapäivällä.

Tammikuun 16 p:nä -48,5°, -50,5° C. " 17 " -51,5° C " 18 " -49,5°, -50°, -53° C. " 19 " -54,5° C. " 20 " -44° C. " 21 " -48° C. " 22-23 " olin muualla " 24 " -50° C. " 25 " -53°, -55° C. " 26 " -56°, -57° C.

Öisin sattui joskus, että pakkasta oli 60° C ja enemmän. Onneksi oli yleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka lämpömittari osoitti alle -50°.

Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin hermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa, on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.

Näin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein yksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten yhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa ruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa suurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä saatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta paikasta.

ASUMATTOMIEN TUNDRAIN HALKI OBILLE

Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta eteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden kunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä tulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi tapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen toisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili kuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän vaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä suurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen laulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti ja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset, joilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui paikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä vedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä edelleen ahdistivat hänen ruumistansa.

Saman kuun 29 p:nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme suoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin. Karavaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko poroja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me eksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö saapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme vihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan. Pysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli yltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio ja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli. Syötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme niille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli 60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni aioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin palelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en uskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia myöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat poromme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että mahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä. Ilma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään en voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi mitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja matkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian suksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka kodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan erikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä lumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti erinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi minulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran työn jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin pitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat siinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan. Paranemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin voideltiin.

31 p:nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta ilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen, tundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella pieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli kinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa poroistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta toisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään miehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.

Helmikuun 1 p:nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa oli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset tarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei ollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä saavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat nahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen vastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme heille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä tapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä haukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat saattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat silloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta tulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo mukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he nälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja jokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla kuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä sanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra nimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin saita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme tyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle, jossa silloisen kielimestarini isä asui.