Täältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille tuntemattoman, suuren (noin 60 km:n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun luo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt tunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille. Mutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin voivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä käyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas jurakki Pakkalla sieltä poistuneet.
Helmikuun 2 p:nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta enemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen paljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle ehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön, jossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion ääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät pitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka tuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan. Syötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia ryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme väsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta tuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia ja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa, joka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla jouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset jäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme matkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä kovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään, kasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin löysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se oli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta se helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti kuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan katkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme kaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen nousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä hoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää, olisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani on tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä moneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin jo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa ovat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja antaa.
5 p:nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me karautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla. Porot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin luistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme erään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan meistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen mainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin kautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili meille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin valmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten, että jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos sotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan, hiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien hiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän jäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin pääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta. Keskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari metsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan matkaamme.
Pari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla poroillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa kuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää näyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja kun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein kylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten erämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.
Jotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon niin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan kertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin alueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien kokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen maksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan muistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on näöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä siellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon kokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä tehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista kyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta kaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa laatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.
Uusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja kun huhu ensimäisen "valkoihoisen" tulosta jo oli levinnyt lähimpään ympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli tullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat siellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi pian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien lisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja Vah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan lattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka vanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä ahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet asettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä. Lapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan olleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui kolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän yhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos. Syöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä. Ruuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko silloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä, sinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan kautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin siellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi, että jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki koskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin kirjallisia töitä.
Aivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan aikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa. Enin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen maininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat ihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki käyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan pahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta vanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua mielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin maistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se ruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran samaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun niellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä osoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän tyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys "lapamadonhengen herra". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin mitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin määräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän keskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen, joka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo oli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu, mutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä selvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä suurempaa luottamusta.
Kun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin heidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa koskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että minä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin herättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän uskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei kukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut kerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi hyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän puhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa puhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian eroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän kieltänsä.
Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa, käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on, ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa. Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.
En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista, kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan, ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.