Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille. Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja, lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.
Helmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle, jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska, solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro, mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin viettäneeksi muutamia viikkoja.
Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11 rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.
Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35° ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin. Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo nimisen pienikasvuisen miehen luo.
Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.
Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa, kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan kaikki ympärillämme ole kuollutta.
Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle, sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään — naiset nousevat ja sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua. Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille. Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat, kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille. Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen. Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta. Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.
Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat, jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on paleltumisen vaara aina tarjolla.
Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä. Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan, vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun karttani väärässä.
Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden, keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä. Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta. Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.