Mutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia mahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan avovettä.
Jäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin Tshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää oikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi esittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan piirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.
Tshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat ovat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet samojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen asukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten lukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja jälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset tulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei kuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta. Tshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi ilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen sukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on laita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun sitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia. Samalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan) joukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa. Muutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä, mutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet 48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä moni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta. Tällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian kuolee sukupuuttoon.
Korkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta hoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat terveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän heikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin fyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja vahvojen venäläisten välillä.
Olen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat mullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän taloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä heidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan uutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat eläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut antimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis taistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on käynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka taholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi sivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa tai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata olla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä jälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin. Tämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen mieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa järkyttävästi.
Heidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä uskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän raskaaksi.
HÄVIÄVIEN HEIMOJEN KESKUUDESSA
Kesäkuun alkupäivinä oli Ob vapautunut jäistä ja minä matkustin Tomskiin. Suomeen palasin saman kuun loppupuolella, juhannuksen aikaan, oleskeltuani Siperiassa lähes kaksi kokonaista vuotta.
Täsmälleen vuotta myöhemmin (kesäk. 1914) lähdin toiselle Siperian-matkalleni. Rautateitse tulin Tjumeniin, josta laivalla jatkoin Tobolskiin. Tulvavesi oli korkeimmillaan ja rannalla sijaitseva kaupunginosa oli veden vallassa. Sitä mahtavammalta näytti, ainakin etäältä, sen takana kohoava vuori, jota vanhat kirkot ja suomalaisten ja ruotsalaisten sotavankien aikoinaan rakentamat muurit ja holvit koristavat. Pitkin Irtysh-jokea saavuin Obille, joka tavattoman vedenpaljouden lakia muistutti merta. Sivuutettuani ostjakkien yksitoikkoiset asuma-alat saavuin Narymiin, jossa oleskelin pari viikkoa täydentääkseni muistiinpanojani. Sieltä siirryin Tomskiin ja Krasnojarskiin.
Suunnitellessani toista Siperian-matkaani olin ajatellut lähteä Jenisei-jokea pitkin aina Jäämeren rannoille, päästäkseni lähemmin tutustumaan n.s. Jenisei- ja Avam-samojedeihin, joiden kieltä tähän asti olin vain ohimennen tutkinut. Syistä, jotka eivät riippuneet yksinomaan minusta, saavuin kuitenkin niin myöhään Krasnojarskiin, että laiva jo oli ennättänyt lähteä pohjoista kohti. Koska en tällä kertaa halunnut pitentää matkaani yli talven, päätin jättää näiden heimojen tutkimisen vastaisten matkojen varaan ja lähdin aivan päinvastaiseen suuntaan, nimittäin etelään, Sajaanin-vuorten pohjoisille rinteille.