Levähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan kuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19 p:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle ja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä eteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla ystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa, lahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät. Matkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta Aleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata takaisin ja ruveta etsimään poroja.
22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui kuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n pituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin huonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus toisensa jälkeen.
23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää lumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat limaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään ollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua sulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa kunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta tuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa kinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun lisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut puhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen asemamme johdosta.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä kurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut pakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan jäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me istuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten ihanalta tuntuisi päästä kotiin.
Seuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli helpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään toisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä, ja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.
Maisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista, mutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia mäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja täynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.
26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin suorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt perille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että tunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja muistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.
Pitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme tekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa hoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme jatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen venäläiseen kylään.
Hyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa vastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat minua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä Aleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen kertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi ja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani puhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua kuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai varastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi karkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut pulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi hän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt ostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä tiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: "Gustav Adolfovitsh", ja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut siksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin ystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan Aleksandrovskoessa.
Levähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin. Kevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon vettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta huhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja Narymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini joulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume raivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin ennen kevättulvan tuloa.