— Erota? äännähti Antti hämmästyneenä.
— Niin. Isäsi kuuluu jo talvella tuumailleen siitä kauppias Kaukosen kanssa.
Häntä väristytti läpi ruumiin kuullessaan.
Suuren maailman elämään oli hän tottunut, vasta juuri tuntenut vastenmielistä kammoa maaelämän yksinäisyyttä vastaan; mutta nyt oli tunne muuttunut, nyt pelotti häntä kaupunkiin palaaminen.
Hän tunsi nyt niin selvään olevan välttämätöntä hänen saada levätä ja parantua täällä maalla yksinäisyydessä ja rauhassa.
Ehkäpä vielä voisi muuttua, tulla isän kaltainen vakava järjestyksen mies täällä ollen.
Mutta kaupungissa siellä hyvätkin aikomukset ja lujat päätökset raukeisivat ja pyörre nielisi.
— Nytkö heti? kysyi hän hätäisesti.
— Ei toki! Mitä ajatteletkaan, rakas Antti! vastasi äiti. — Tarvitsethan levätä lapsi kulta. Sinä näytät niin raukealta ja väsyneeltä. Mutta eihän se ole ihmettäkään semmoisten ponnistusten perästä.