Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.
Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.
Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan lisäytynyt eikä uudistunut.
Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.
Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa, silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.
Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton kestää.
Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti siitä — olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.
Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.
Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.
Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.