Joppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.
— Voi katalia ihmisiä — voi tätä petollista maailmaa! ajattelee hän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua — omaa entistä metsäpalstaansa. — Että ne ovat julenneet minua niin onnettomasti pettää. — Olisinko täyden saanut metsistäni, niin kärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä — —
Tuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli aukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä, ja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat mäellä — siellä täällä harvallaan — huojuvat avuttomina ja lopulta hienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen sitä muassaan pitkin maata niinkuin savua — ja jättää niiden mustat kylet näkyviin valkealta pohjalta — niin että ne katselevat mäeltä alas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta kallosta — ilkkuen — —
Se iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla puolen tietä — ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja kokonaiset rungot murskautuvat.
Joppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän ponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.
On kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä Teuron mäistä — ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen — kylmän hien vallassa — ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan menehtymäisillään kotiin.
Vielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä onnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne puolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät —
Mutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:
— Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et sinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.
End of Project Gutenberg's Kun talonpojasta tuli herra, by Kalle Kajander